Juurettomuudesta

 Tällä hetkellä luvun alla:

·        Miki Liukkonen: O

·        Veera nieminen: Avioliittosimulaattori (ääni- ja e-kirja)

 

Koen olevani juureton. Että en ole mistään kotoisin. En kenestäkään enkä mistään tullut. Tiedän, että juureni ovat satakunnassa. En itse ole koskaan siellä asunut. Kyläillyt sukulaisten luona vain. Äitini äiti kuoli, kun äitini oli kymmenen, isä kun hän oli kolmentoista. Kaksi hylkäämistä. Isoveljet jo aikuisia, oli pärjättävä omillaan. Äitini meni töihin kolmentoista ikäisenä. Osti ensimmäisestä palkastaan itselleen sukat.

Löysin sukututkimuksen vuosia vuosia sitten. Siinä oli pitkälle äitini äidin sukua. Olipa minutkin siellä mainittu, viimeisillä riveillä. Jäin pohtimaan kuka äitini isä oikein on ollut. Mistä hän on tullut. Oma isäni, jonka kanssa en ole koskaan asunut edes samassa kaupungissa, kuoli kun olin rippikouluikäinen. Juuri hetkeä myöhemmin, kun olin päättänyt alkaa selvittämään mistä olen tullut, kenestä olen tullut, kuka minä olen. Oma äitini ei kyennyt tukemaan minua henkisesti kasvaessani, isäni ei ollut paikalla, en edes ollut hänen tyttärensä, koska äitini ei antanut hänen tunnustaa minua. Itsekin koin hylkäämiset molempien vanhempieni tahoilta. Tiedän, että isäni oli Varsinais-Suomesta. Äitini satakunnasta. Joten mistä minä olen?

Juurettomuus tuntuu siltä, kuin leijuisi ilmassa. Ei oikeastaan ole tässä maailmassa. Ei edes oikeastaan tarkemmin ajateltuna edes olemassa. Siltä minusta on tuntunut koko pienen ikäni, että en ole ainoastaan näkymätön, vaan olematon. En ole olemassa. Minuun ei reagoida. Tulee mieleen Sannin kappale Jos mä oon oikee:

"Jos mä oon oikee,
Miksei peili heijasta mua enää
- -
Jos mä oon oikee,
Miks kadulla mun läpi kävellään"

Ja niin olen siitä asti halunnutkin sen asian olevan. Että, olen olematon, näkymätön, hajuton, mauton jne. Silloin olen turvassa. Kukaan ei voi satuttaa, jos satutan itseäni ensin. Siitä on tullut suojamuuri. Suojamuuri, joka vaikeuttaa ihmissuhteiden muodostamista, ylläpitämistä, rakentamista. Vaikeuttaa luottamista muihin ihmisiin.

Aina, kun minua arvostellaan, se tarkoittaa etten kelpaa, olen vääränlainen, en riitä sellaisena kuin olen. Aina, kun ”epäonnistun” olen huono. Miksi yrittää kun lähtökohtana on jo tuomittuna epäonnistumaan. Ja aina kun vetäydyn kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden verhon taakse, en ota itsestäni vastuuta. Menen pinnan alle näkymättömiin, olemattomiin, koska siellä on turvallista. Ei ole vastuuta, ei näkyvyyttä, olevuutta.

Yksi syy, miksi haluan kirjoittaa, miksi tänään koulutuksessa kirjoitin yhdeksi tavoitteekseni (ensimmäiseksi) ”Kirjoittaa säännöllisesti” oli, että tavoittaisin toisen tavoitteeni, joka oli ”Tulla näkyväksi”. Kirjoitan itseäni näkyväksi. Tietysti anonyymisti, koska niin on turvallisempaa, mutta se on oman sisimmän, haavoittuvan puolen esiin tuomista, kun jakaa ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Kokemus, sanoma, viesti on tärkeämpää kuin henkilö.

Mistä aloittaisin..

Tällä hetkellä luvun alla:

·        Miki Liukkonen: O

·        Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme (ääni- ja e-kirja)

Näyttää olevan melkein tasan seitsemän vuotta siitä, kun poustasin odottavani lasta. Totuus on se, että oon aina halunnut kirjoittaa. Jo tokalla luokalla koulussa sanoin, että musta tulee isona kirjailija, joka sittemmin vaihtui näyttelijäksi ja siitä papiksi. No ei tullut ammattikirjailijaa, -näyttelijää eikä -pappia, mutta voisin sanoa kuitenkin harjoittavani näitä elämässä. Ensinnäkin, koska olen alkoholisti, olen luontaisesti hyvin taitava näyttelijä, jopa niin taitava, että itsekin menen lankaan ja uskon siihen mitä uskottelen itseni olevan. Toiseksi, raitistumisen myötä olen löytänyt Korkeamman Voimani, joka on Luoja. En ole uskonnollinen, kuten papit, mutta hengellisyys on tärkeä osa elämääni. Se on auttanut paljon pois itsekeskeisyydestä, joka yleensä johtaa elämässäni minut ongelmiin. Olen pyrkinyt omalta osaltani tuomaan esille tätä sanomaa: omin voimin en pysty hallitsemaan elämääni, saati toisten ihmisten elämää, joten on parempi antaa hevosen murehtia kun sillä on isompi pää. Jotakuinkin noin. Kirjailija vielä kuitenkin ehkä sittenkin uupuu. Viimeisen seitsemän vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on erääntynyt elettäväksi, kun aikansa sitä yrittää paeta. Nyt en halua enää paeta. Haluan tulla ulos kaapista (kuplasta) niin sanotusti.

Aloitetaan. Lyhykäisyydessään reilu kuusi vuotta sitten sain lapsen, yksin, olin kauhuissani, peloissani ja aivan lamaantunut vastuusta, joka oli aivan yllättäen minut kohdannut. Pahinta tuona aikana oli se, että koska olin yksin, en voinut jakaa tuota tuskaa kenenkään kanssa, joten purin sen siihen viattomaan lapseen. Sanotaan, että äidinvaistot syttyvät ja sitä rataa. No, en kokenut palavia pensaita nähdessäni lapseni ensimmäistä kertaa ja monesti koin, etten osaa tuntea rakkautta tuota huutavaa lihakimpaletta kohtaan, jota en vain ymmärrä, enkä selvästikään osaa antaa sitä mitä se kaipaa. Synnytys oli nopea, hätäsektio, joten en saanut edes kunnolla synnyttää. Ehkä siinä jäi jokin yhteys saavuttamatta lapseen sitä kautta. Oli miten oli, olin menettänyt kauniin mahani, napani, aikani, energiani, hallitsemisen tunteen, organisointitaidot. Tilalle oli tullut loputon avuttomuus, väsymys, uupumus, ärtyneisyys..

Kerran katsoessani sitä huutavaa lihakimpaletta ajattelin, että kyllä minä haluan pystyä elättämään perheeni. Koulu piti saada pakettiin. Menin suorittamaan loput kurssit kun tyttö oli vain neljän kuukauden ikäinen. Onneksi tähän sain apua, joka sittemmin minulta riistettiin oikeastaan aika kohtuuttoman väkivaltaisella tavalla (henkisesti). Kun kurssit oli suoritettu oli jäljellä the Gradu. Olin juuri aloittanut graduryhmässä kun sain tietää raskaudestani, joten olin siinäkin suhteessa yksin, ei ollut ryhmän tukea. Jotenkin kuitenkin sain kyhättyä kokoon 84 sivua tekstiä, joka meni läpi, eikä edes huonoimmalla arvosanalla vaan viidenneksi huonoimmalla. Sain kauppatieteiden maisterin paperit käteen joulukuussa 2016.

Pääsin töihin heinä-elokuussa 2017. Sain ensin osa-aikaisen toimistoassistentin paikan pienessä elintarvikefirmassa, mutta pääsin siitä tilitoimistoon kirjanpitäjäksi. Olin lukenut kauppakorkeassa sisäistä laskentatointa, mutta valmistuttuani ymmärsin, että minun pitäisi ymmärtää myös jotakin ulkoisesta laskentatoimesta; siitä miten luvut muodostetaan ja muodostuu sisäiseen laskentaan.

Tapasin nykyisen miesystäväni kesällä 2018. Tämä on ensimmäinen ”oikea” parisuhteeni, tasavertainen. Meillä on molemmilla omia lapsia, joten uusperhekuviolta ei voida välttyä. Nyt vielä tämän vuoden aikana on tarkoitus siirtää kirjat samaan osoitteeseen. En ole ennen asunut kenenkään kanssa, joten siitä tulee.. haastavaa, mutta samalla hyvin mielenkiintoista.

Aloitin uudessa työssäni kirjanpitäjänä nykyisellä työnantajalla tämän herran vuoden 2020 tammikuussa. Aloitin vihdoin ja viimein myös terapian (KELA:n tukema). Näiden kaikkien tapahtumien tähden haluan kirjoittaa. Kirjoittaa ajatuksiani, tuntemuksiani, kokemuksiani. Ihan ensiksi haluaisin kirjoittaa..

Nuku hyvin, rakkaani

Minä jouduin katsomaan kun mun rakas, uskollinen 15-vuotias lemmikkikissa sai epileptisen kohtauksen. Syksyllä siltä halvaantu takajalat. Meijän porukat, joiden luona P-M on asunu koko ajan, vaikka itse olen muuttanut pois sieltä, ei kissa ole muuttanut mukana, ei oo pystyneet päätöstä tekemään.

P-M söi hiukan ja oksensi pelkkää lientä. Sitten tuli vaahto-oksennus, ja sitten kuolan valuminen suupielistä. Ja koko ajan pidin hänet lähellä ja koitin puhua rauhoittavasti. Kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen, päästiin lääkäriin. Hommasin kyydin ja kannoin hänet sisälle. Päätös oli selvä: nuku hyvin, rakkaani. Pitelin hänen päätään kun hän nukahti. Itkin vasten mahaa, kun viimeinen hengenveto koitti. Päätös tuli niin yhtäkkiä, että itsekin hämmästyin. Mutta se oli oikea. P-M joutu kärsimään liian pitkään, ja mun oli ajateltava hänen parastaan, vaikka itse en olisi halunnut vielä luopua. Haluan ajatella, että hän on paremmassa paikassa, ja että hän olisi halunnut sitä itse, jos olisi kyennyt sellaiseen. Mistä sitä voi tietää miten paljon eläimellä on kipua? Kissakin on ilmeisesti vielä sen luontoinen, että koittaa peittää sitä mahdollisimman tehokkaasti.

Kuitenkin, rakkaani on nyt poissa. Näen sen kaiken koko ajan replayna silmieni edessä. Kuinka raastavaa oli katsoa vierestä, kun toinen vaipuu tiedottomuuteen ja lopulta ikuiseen uneen. Itkin koko loppuillan, nukuin jonkin aikaa, ja itkin taas aamuyöstä. Tämä päivä on ollut hieman helpompi. Kuitenkin, teki hyvää päästä pois ympäristöstä, jossa hänen läsnäolonsa on ollut vääjämätöntä viimeiset 15 vuotta. En unohda sinua, rakkaani, mutta yritän olla onnellinen siitä, ettei sinun tarvitse enää kärsiä. Hyvästi.

Hän lohdutti kun minulla oli tuskaa, hän seurasi minua, nukkui samalla tyynyllä, juoksi vastaan kun saavuin sisälle, itki lohduttomasti minun taas mentyä. Voiko kissa kiintyä ihmiseen niinkuin koira? Minun kissani näköjään pystyi.

WTC kiinnostaa edelleen, tai pikemminkin nyt jo..

Jäin kattoo MTV3 Faktalta WTC:n kaksoistornien ennaltanäyttämättömään pätkään, ja kiinnostuin mahdollisista salaliittoteorioista. Kun WTC tapahtu olin 15-vuotias ja päiväunilla. Kun heräsin illalla päiväunilta Suomen televisiot näytti lähes pelkästään terrorismihyökkäystä ja järkytyin. Nyt 23-vuotiaana, kahdeksan vuotta myöhemmin, kiinnostuin asiasta ja mitä enemmän asiaa ajattelen sitä vakuuttuneempi oon siitä, et joku salaliitto on sen kaiken takana. Löysin Paranormaaliblogin sivuilta tän dokkarin

http://paranormaaliblogi.wordpress.com/2008/09/27/loose-change-2-edition-salaliitto-wtc-iskuista/

Mitä vakuuttuneempi salaliitosta oon, sitä enemmän mä mietin et minkälainen ihminen tai minkälaiset ihmiset pystyy tekemään jotain niin brutaalia. Tappamaan omia, sivullisia, kansalaisia. Se kuulostaa ihan tyrannialta. Mut kyl on sairas maailma jos meitä johtaa tollaset tyypit ja sellaset mentaliteetit. Mä oon tähän asti kyseenalaistamatta nielly terrorismiteorian WTC-iskun syynä.

Samaten löysin myös salaliittoteorioiden kumoavia saitteja ja niitä vilkaistuani mä en kykene sulattamaan niitä, ne ei riitä alkuunkaan vakuuttamaan mua etteikö siellä takana olis salaliitto.

Bermuda valmiiksi ja jouluun asennoituminen

Kokosin tän valmiiks eilen illalla ja tänä aamulla. Kerrankin kun oli aikaa ja sitte se koukutti niin ettei voinu jättää kesken ennen ku se tuli valmiiks.



Joulu tarkottaa mulle sitä, et "joudun" porukoille. Okei, fakta on se, että mä en oo saanu raivokohtauksia enää vuosiin, mut se ei tarkota sitä etteikö niitä silti vois tulla. Ja mua pelottaa, et mul tulee sellanen pakokauhu, et ahdistaa ja vituttaa mut sielt ei pääse pois ku bussit ei kulje. Ja sit taas toisaalta mä oon odottanu sitä ku kuuta nousevaa, koska yksin kotona on ihan tylsää, kun on loma eikä mitään "pakottavaa" tekemistä. Mut mä pelkään et mä ite sabotoin mun joulun pelkäämällä jotain mikä A) välttämättä ei tapahdu ja B) mitä en edes osais pelätä ellen olis kekannu sen tässä nyt eilen.

Miten mä saan takasin sen odottavan ja innokkaan asenteen..? Kas siinä pulma. No, ensinnäkin mä ajattelin jos kirjastot on tosiaan ihan normaalisti auki aaton aattona, niin menen sinne lukemaan tai muuten vaan. Ainaki oon poissa sieltä ilmapiiristä.

Sitte joululahjoista. Mua ärsyttää suunnattomasti sellaset "täytelahjat". Esimerkiks sellaset nannalaarit ja suklaat mistä mä en edes pidä, niin niitä on varmaa 90 % kaikista lahjoista, ihan vaan sen takia, et ku olis paljon lahjoja. Mä ottaisin mieluummin vähän, mutta arvokkaita. Ei siis rahallisesti mut sellasta mitä oikeesti haluu tai tarvii vaik ei olis osannu halutakaan. Esimerkiks mä tein viime vuonna porukoille molemmille käsipyyhkeet joihin ristipistin toiseen kolme ruusua ja toiseen kolme Suomen lippua :). Mä ajattelin että ne olis sellasia arvokkaita ku olin ite ne tehny. Ja kudoin mä neljälle hengelle villasukat :).

Ja tänä vuonna mä en oo uhrannu ajatustakaan yhdellekään lahjalle. Mä oon vapauttanu itteni niistä. Mä keskityn tai oon keskittyny siihen minkä osaan parhaiten: opiskeluun. Ja sitäkää en nyt niin hyvin taida taitaa.. :). Mistä tuli mieleen niin nyt on WebOodissa 26 op. suoritettu, hyvä minä :).

OMG! Ja kuolemanpelosta

Sain äsken kuulla et Brittany Murphy on poistunut keskuudestamme ja siirtynyt ajasta iäisyyteen jne.

http://latimesblogs.latimes.com/lanow/2009/12/actress-brittany-murphy-dead-at-32-.html

Mulle tulee aina jotenkin turvaton olo kun näitä tapahtuu. Nuoria ihmisiä ja ihan tostnoinvaa. Muistan ku vuos sitte mulla oli paha kuolemanpelko et meinasin tukahtuu siihen. Se oli niin hirveetä. Ei pystyny olee, ei edes hengittää koska kaikki muistuttaa siitä et kaikki on päättyvää. Se lopullisuus ja peruuttamattomuus. Eikä pelkästään se, vaan sitte oli erikseen vielä pelko siitä tavasta miten lähtee. Pelkäsin mennä nukkumaan, koska pelkäsin et en herääkään aamulla, tai toisin sanoen herään kuolleena.

Jälkeenpäin spekuloituna voisin ajatella että se oli oire jostain muista mielenterveydellisistä ongelmista tai ei nyt ehkä mielenterveydellisistä, mut kaikki se työttömyys ja tarkotuksettomuuden tunne, paniikkihäiriöt, kai se oli omiaan laukasemaan muitakin oireita. Siis tulee mulle vieläkin sellasia hetkiä joissa tajuaa oman kuolevaisuutensa, mut sit se menee ohi. Ei se enää haittaa elämää eikä vaikuta elämänlaatua vähentävästi. On tullu muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea tarkotuksen tunne on palannu muhun. Mulla on jotain annettavaa ja mä oon tärkeä, mulla on joku tehtävä ja jollei muuta ni auttaa muita ihmisiä mahdollisuuksieni mukaan. Ja joskus se voi olla pelkkä toisen huomioimista, tai kysymys, katse, joskus jopa hiljaa oleminen voi olla toiselle tärkeetä.