Vittu mitä paskaa

Joo, koko kesä on menny niin helvetin hienosti. On tullu kusetetuks oikee olan takaa. Mutta, jotain hyvääkin, pääsin kaikista kesätenteistä läpi! Se oli paljon enemmän ku uskalsin toivoa. Siis se KTY2. Menin vaa kattoo mitä se siellä kyselee ja nyt päätin, ennen ku tulokset tuli, et käyn istumassa ne luennot sitte keväällä ja tentin sen uudestaa, mut nyt mun ei tarvii enää uhrata siihen aikaa eikä energiaa, koska se on nyt suoritettu.

Oon todella pettyny itteeni, et olin niin sokea ja sinisilmäinen (hyväntahtoinen ja -uskoinen) et menin lankeemaan kaikkiin syyllistämisjuttuihin, joiden seurauksena menetin rutkasti rahaa (opiskelijalle 500-600 euroo on aika iso summa) ja jonkun verran tavaroita. Tavara on tavaraa ja raha vaan rahaa, mut koska oon köyhä opiskelija, enkä tienaa rahaani mistään, niin ne rahat on suurimmaks osaks jonkun muun rahoja ollu. Enkä nyt tarkota yhteiskunnan rahoja.

Mä sain onneks loppujen lopuks tarpeeks ennen ku kävi todella huonosti. Kaikki potentiaali oli olemassa kyllä. Lopputuloksena OLIS voinu olla rekisteri, merkintä ja mikä melkein viel pahempaa, luottamuksen menettäminen mun ainoisiin lähimmäisiin, jotka mulla enää on.

Tenteistä viel sen verran et tenttisin kesällä 17 op:n verran tavaraa ja ihme kyllä pääsin kaikista läpi, joihin olin ilmottautunu. Tein kesäkuussa kolme tenttiä yhdellä kertaa, siis neljässä tunnissa piti vääntää kolme tenttiä. Lopputulos oli yks kolmonen ja loput ykkösiä, mut kuitenkin ne meni läpi. Ja sen aamunen tentti, johon luin hiukan sieltä täältä, eikä aikomustakaan päästä läpi. Mut silti se män.

Kokemuksena tää kesä ja sen sisältämät opit (ei koulun vaan elämänkoulun) on todella arvokkaita. Toivon nyt vaan ettei mistään tuu sitten niitä "perästä kuuluu"-juttuja, joista saa maksaa pitkään ja ehkä koko lopun elämää. Ehkä mä joskus jaksan puida sitä tarkemmin, mut pointtina oli pelastamissyndrooma, jossa mun pitää pelastaa kaikki toivottomat tapaukset. Mut kun ne ei muutu, vaikka tekisin mitä niitten hyväks, ne kiskoo sitä hyvyyttä vaan lisää, kunnes kaikki hyvyys on loppu eikä jää mitään hyvää enää jäljelle.

Tuu mun vaimoksein

Miten sen nyt sitte sanois: mua kosittiin. Yleensä mun miehet on ollu niin sairaita, ettei niitä oo kannattanu ottaa tosissaa. Tämänkään kohdalla mun ei pitäis ottaa sitä tosissaan, mut mikä sanoista tekee toden? No, teot. Mä olen ennenkin kuullu, neljä vuotta sitte erottiin, kaikenlaista suunnitelmaa, mut niistä on puuttunu todellisuus. Tällä kertaa se mitä mä kuulin kosinnan lisäks vahvisti sitä että tää tyyppi taitaa olla tosissaan.

No, meijän suhde oli sillon viimeks todella kipeä. Mä olin.. no, sanotaan ettei mua oikeestaa ollu. Mä en tienny millanen mä olin, mitä mieltä olin asioista enkä siis tienny kuka olin. Mä olen käyttäny kaiken ajan meijän erosta lähtien selvittääkseni sen, millanen mä oikeesti oon. Ja se on käytännössä tarkottanu sitä, että mä olen kasvattanu itte itteni aikuiseks. Normaalisti se olis pitäny saada lapsuudessa ja nuoruudessa, about 20:ssä vuodessa, mut mä tein sen neljässä.

Tää ihminen on ollu piikki mun lihassa. Joku ulkoinen asia, jota en saa revittyä irti. Se on kummitellu mun mielessä, tajusin sen tai en, koko ajan. Mä oon peilannu kaiken siihen ihmiseen ja sen käytökseen. Mä opin paljon, ja uskon et sen oli tarkotus olla mulle tosi kallis ja arvokas oppitunti. Viimeisen vuoden aikana se on ottanu sillon tällön yhteyttä, mut ne on kaikki kuollu savuun. Nyt se pisti siskonpojan laittamaan mulle viestiä, koska se ei ite kyenny. Se ei tienny kuoleeko se vai jääkö se henkiin, ja se halus et mä tiedän, ennen ku on liian myöhäistä, että se rakastaa mua. Se halus vaan et mä tiedän.

Paradoksaalisinta tässä on se, että just pari viikkoa sitten, se soitti mulle, eikä tienny kuka siellä toisessa päässä oli. Se oli viiminen niitti. Mä sanoin itelleni et That's it. Goodbye. Ja niin mä olin sulkenu sen lehden, lopullisesti. Kunnes.. No, okei, uteliaisuus vei voiton, ja siks toiseks, se ihminen on ikuisesti mun heikko kohta. Yhtäkkiä, neljän vuoden erossaolon ja monen paskan jälkee, mä löydän itteni sairaalasta toisesta kaupungista sen sängyn viereltä. Ja ekan kerran mä tunsin edes hiukan et se kuuntelee. Mä kerroin ja puhuin. Kaiken sen minkä mä oon halunnu kaikki nää vuodet sanoa. Ja se kuunteli sanaakaan sanomatta.

Ihmeellisistä ihmeistä ihmein on tapahtunu. Se tajuaa mitä se on tehny, eikä se halua toimia niin enää. Mä halusin kuulla millanen se hetki oli, ku se päätti et se ottaa muhun yhteyttä. Se sano, et se mietti koska se on viimeks ollu onnellinen. Sen ex, jonka kanssa se asu vuos sitten, ku soitti, se ei halunnu vastata, eikä se halunnu mennä kotiin, koska se tiesi et se on siellä. Ja viimeks ku se on kokenu iloa nähdessään et joku soittaa, oli sillon ku mä soitin. Ja sillon ku se oli mun kanssa, se on viimeks ollu tosiaan onnellinen (vaikka mun tekis mieli argumentoida, pysyn ihan hiljaa).

No, sen kavereita tuli käymään. Ja sen sisko ja sen mies. Ja kaikille se kerto et tässä on hänen wife to be tai future wife. Jännintä täs on se, et ennen ku se kysy sitä, mä tiesin mitä se kysyy. Ja mä tiesin mun vastauksen ennen ku olin edes ehtiny ajatella kysymystä. Mä tietysti vastasin myöntävästi, mut en heti. Vasta parin päivän jälkeen, puhelimitse.

Niin, sitte on tää mun "poikaystävä", joka ilahtu kuullessaan et mua on kosittu: on kysyntää, hänen sanojensa mukaan. Oh my god! On kiva tietää et on kysyntää. Hei haloo. Eikä se suostunu uskomaan, et mä suostuin siihen ja että me ollaan nyt an Item. No, ihan sama. Mä tiesin deep down ettei meistä oo mihinkään. Mä tarviin sellasta joka ihastuu kaikesta mitä teen ja joka arvostaa mun monimutkaisuutta. Niin se sano, sen mielestä mun monimutkaisuus on fascinating.

Aikasemmin sanoin, et se ihminen on tuntunu piikiltä lihassa. Nyt se tuntuu joltain mitä ilman mä en oo kokonainen ja eheä. Mun toinen puoli. Joka tajuaa ja jonka kanssa synkkaa. Sen kanssa mulla ei oo sellasta oloa, et mitäköhän vikaa tässä on. Mä en ajattele sitä, vaikka mä oon tehny sitä aina. Nyt ei liene tarvetta. Siinä ihmisessä on syttyny jotain, mitä siellä ei aikasemmin ollu ja se on jotain todella merkittävää ja tarpeellista. Suurin eroavaisuus aikasempaan on se, et nyt mä olen valmis vastaanottamaan ja kokemaan tunteita, ja mä olen tietoisempi itsestäni. Aikasempi kerta oli tuhoon tuomittu. Ekan kerran suhteessa suhde tuntuu vapauttavalta, eikä vangitsevalta.

Parisuhdetta(ko?) ja sosiaalisia kanssakäymisiä

Mä oon sellanen et mä pyörittelen hirveesti asioita mielessä ja oon oikee kunnon vatvooja ja vääntäjä ja kääntäjä. Sellasta se erakon elämä on. Kuitenkin, mä en ollu ihan varma, että onko mun "yhden illan jutulla" ja mulla nyt jotain muuta eli siis parisuhde, vai oliko se siinä. No, se on soitellu mulle iltaisin ja noin, joten tottakai mä oon ajatellu että se on ajatellu että me ollaan pari. Ja mä oon tietysti tehny kaikenlaisia mietintöjä pääni sisällä, kuinka epäsovinnainen mä oon sellaseen ja kuinka mulla ei oo aikaa yms.

No siis ensimmäinen syy on ihan oikea: mun pitää oppia konttaamaan ennen ku voin oppia kävelemään. Eli toisin sanoen, mun pitää oppia solmimaan ja ylläpitämään kaveri/ystävyyssuhteita ennen ku voin kuvitellakaan et onnistuisin ikinä missään parijutussa. Ja toinen on se, et mä en oo valmis tinkimään mun opiskeluista yhtään. Piste.

Mut siis, mä tulin äsken tapaamasta mun "miästä", joka siis ei ookaan "mun miäs". Eli, se ei ollu ajatellu sitä juttua ollenkaan niin että nyt ollaan elämämme loppuun asti yhdessä ja onnellisia. Päinvastoin, sen mielestä "meitä" ei oikeestaan oo edes olemassa. Ja se oli vapauttavaa. Mulla on ollu ennen sellasia no tosi sairaita kokemuksia, joten ei ihmekään et mä odotan nykyisyyden ja nykyisen tilanteen menevän niitä samoja ratoja.

Mutta siis, tää ihminen on sellanen joka tajuu, ja se tuntee et mä tajuun. Me ollaan samalla aaltopituudella, mut mulla ei oo sellasta tunnejuttua ku sillä on mua kohtaan. Ehkä se oli se liian pikainen lähentyminen fyysisellä tasolla joka tappo sen kauniin nupun, joka mulla saatto olla versoamassa siellä.

Näillä mennään ja tosiaan mä aion oikeesti nyt tänä vuonna ottaa kontaktia ja olla sosiaalisessa kanssakäymisessä, tää erakkoelämä saa luvan loppua.

Ihmisiä ja suhteita

Mä tapasin eilen sellasen kivan pojan. Tai siis ollaan me tunnettu jo jonkin aikaa, mut mä torjuin sen yritykset sillon joskus vajaa pari vuotta sitten. No, tänä aikana me ei olla juuri oltu tekemisissä, paitsi mitä nyt kesästä vähän enemmän on liikuttu samoissa porukoissa. Kuitenkin, se opiskelee jotain mikä mua kiinnostaa suunnattomasti, joten meillä on ainakin yks yhteinen asia. Mä sitte menin sen luokse (siis tilanteessa, en kotiin :) ja kerroin että sain siitä yhestä kurssista kolmosen. Se yllättävää kyllä halas mua. Sitte se pyysi mun numeroa, ja mä kysyin siltä yhtä asiaa, jonka se sano vaivaavansa sitä. Se ei suostunu kertomaan sitä muuten ku kahvikupposen äärellä. Mentiin kaffelaan, no okei siis raflaan.

No se kerto sen jutun ja mä kuuntelin. Sitte me puhuttiin vähän menneistä ja meidän "väleistä". Vähän siihen tyyliin et mitä sä oot ajatellu, ja mitä sä oot ajatellu musta yms. Ja ku me juteltiin, mä ajattelin et tää on ihan ku mä. Tää tuntee just sillee ku mä ja toi kokee näitä juttuja just niinku mä. Mä oon antisosiaalisin ihminen mitä maa päällään kantaa, ja sellanen tietynlainen eristyneisyys on vähän pistäny vihakski jossain vaiheessa. Mutta luonnollisin selitys sille on tietysti turvallisuudentunne. Sitä mä en halua menettää missään olosuhteissa, ja ku tulee tällasia tilanteita, no mä oon kattonu parhaimmaks välttää sellasia kokonaan.

Mutta, mulla oli turvallinen olo sen seurassa, vaikka se oli omituinen. Mä sanoin ne molemmat sille. Ja siinä on se hyvä puoli, että se puhuu tosi hitaasti, koska mä oon sellanen kärsimätön ja puhun vähän mitä sylki suuhun tuo, niin oli kiva jotenkin no, vaan ottaa vastaan sellanen rauhallisuus.

Se tuli jostain kumman sattuman kautta mun luo yöks. En tie miks, mun ehdotus se oli, mut en tie yhtään mistä se tuli. Kuitenkin, tänää mä tapasin yhen vanhan kaverin, jonka kanssa ollaan koettu kaikenlaista. Ja tällasista suhdejutuista ja tunnejutuista on aina voitu puhua täysin platonisesti (on siis vastakkainen sukupuoli kyseessä). Mä sanoin, että kerrankin mä kohtasin omanlaisen tyypin, ja sitte mä en tuntenukaan siinä mitään, siis tunnepuolella. Olikohan se siinä, että se tuli liian lähelle liian äkkiä? Mä uskoisin niin. Mut kun se tyyppi aamulla lähti, mä en oikeen tienny et sanosko se "hyvää päivänjatkoa" vai "hyvää loppuelämää"..?