Juurettomuudesta

 Tällä hetkellä luvun alla:

·        Miki Liukkonen: O

·        Veera nieminen: Avioliittosimulaattori (ääni- ja e-kirja)

 

Koen olevani juureton. Että en ole mistään kotoisin. En kenestäkään enkä mistään tullut. Tiedän, että juureni ovat satakunnassa. En itse ole koskaan siellä asunut. Kyläillyt sukulaisten luona vain. Äitini äiti kuoli, kun äitini oli kymmenen, isä kun hän oli kolmentoista. Kaksi hylkäämistä. Isoveljet jo aikuisia, oli pärjättävä omillaan. Äitini meni töihin kolmentoista ikäisenä. Osti ensimmäisestä palkastaan itselleen sukat.

Löysin sukututkimuksen vuosia vuosia sitten. Siinä oli pitkälle äitini äidin sukua. Olipa minutkin siellä mainittu, viimeisillä riveillä. Jäin pohtimaan kuka äitini isä oikein on ollut. Mistä hän on tullut. Oma isäni, jonka kanssa en ole koskaan asunut edes samassa kaupungissa, kuoli kun olin rippikouluikäinen. Juuri hetkeä myöhemmin, kun olin päättänyt alkaa selvittämään mistä olen tullut, kenestä olen tullut, kuka minä olen. Oma äitini ei kyennyt tukemaan minua henkisesti kasvaessani, isäni ei ollut paikalla, en edes ollut hänen tyttärensä, koska äitini ei antanut hänen tunnustaa minua. Itsekin koin hylkäämiset molempien vanhempieni tahoilta. Tiedän, että isäni oli Varsinais-Suomesta. Äitini satakunnasta. Joten mistä minä olen?

Juurettomuus tuntuu siltä, kuin leijuisi ilmassa. Ei oikeastaan ole tässä maailmassa. Ei edes oikeastaan tarkemmin ajateltuna edes olemassa. Siltä minusta on tuntunut koko pienen ikäni, että en ole ainoastaan näkymätön, vaan olematon. En ole olemassa. Minuun ei reagoida. Tulee mieleen Sannin kappale Jos mä oon oikee:

"Jos mä oon oikee,
Miksei peili heijasta mua enää
- -
Jos mä oon oikee,
Miks kadulla mun läpi kävellään"

Ja niin olen siitä asti halunnutkin sen asian olevan. Että, olen olematon, näkymätön, hajuton, mauton jne. Silloin olen turvassa. Kukaan ei voi satuttaa, jos satutan itseäni ensin. Siitä on tullut suojamuuri. Suojamuuri, joka vaikeuttaa ihmissuhteiden muodostamista, ylläpitämistä, rakentamista. Vaikeuttaa luottamista muihin ihmisiin.

Aina, kun minua arvostellaan, se tarkoittaa etten kelpaa, olen vääränlainen, en riitä sellaisena kuin olen. Aina, kun ”epäonnistun” olen huono. Miksi yrittää kun lähtökohtana on jo tuomittuna epäonnistumaan. Ja aina kun vetäydyn kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden verhon taakse, en ota itsestäni vastuuta. Menen pinnan alle näkymättömiin, olemattomiin, koska siellä on turvallista. Ei ole vastuuta, ei näkyvyyttä, olevuutta.

Yksi syy, miksi haluan kirjoittaa, miksi tänään koulutuksessa kirjoitin yhdeksi tavoitteekseni (ensimmäiseksi) ”Kirjoittaa säännöllisesti” oli, että tavoittaisin toisen tavoitteeni, joka oli ”Tulla näkyväksi”. Kirjoitan itseäni näkyväksi. Tietysti anonyymisti, koska niin on turvallisempaa, mutta se on oman sisimmän, haavoittuvan puolen esiin tuomista, kun jakaa ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Kokemus, sanoma, viesti on tärkeämpää kuin henkilö.

Mistä aloittaisin..

Tällä hetkellä luvun alla:

·        Miki Liukkonen: O

·        Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme (ääni- ja e-kirja)

Näyttää olevan melkein tasan seitsemän vuotta siitä, kun poustasin odottavani lasta. Totuus on se, että oon aina halunnut kirjoittaa. Jo tokalla luokalla koulussa sanoin, että musta tulee isona kirjailija, joka sittemmin vaihtui näyttelijäksi ja siitä papiksi. No ei tullut ammattikirjailijaa, -näyttelijää eikä -pappia, mutta voisin sanoa kuitenkin harjoittavani näitä elämässä. Ensinnäkin, koska olen alkoholisti, olen luontaisesti hyvin taitava näyttelijä, jopa niin taitava, että itsekin menen lankaan ja uskon siihen mitä uskottelen itseni olevan. Toiseksi, raitistumisen myötä olen löytänyt Korkeamman Voimani, joka on Luoja. En ole uskonnollinen, kuten papit, mutta hengellisyys on tärkeä osa elämääni. Se on auttanut paljon pois itsekeskeisyydestä, joka yleensä johtaa elämässäni minut ongelmiin. Olen pyrkinyt omalta osaltani tuomaan esille tätä sanomaa: omin voimin en pysty hallitsemaan elämääni, saati toisten ihmisten elämää, joten on parempi antaa hevosen murehtia kun sillä on isompi pää. Jotakuinkin noin. Kirjailija vielä kuitenkin ehkä sittenkin uupuu. Viimeisen seitsemän vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on erääntynyt elettäväksi, kun aikansa sitä yrittää paeta. Nyt en halua enää paeta. Haluan tulla ulos kaapista (kuplasta) niin sanotusti.

Aloitetaan. Lyhykäisyydessään reilu kuusi vuotta sitten sain lapsen, yksin, olin kauhuissani, peloissani ja aivan lamaantunut vastuusta, joka oli aivan yllättäen minut kohdannut. Pahinta tuona aikana oli se, että koska olin yksin, en voinut jakaa tuota tuskaa kenenkään kanssa, joten purin sen siihen viattomaan lapseen. Sanotaan, että äidinvaistot syttyvät ja sitä rataa. No, en kokenut palavia pensaita nähdessäni lapseni ensimmäistä kertaa ja monesti koin, etten osaa tuntea rakkautta tuota huutavaa lihakimpaletta kohtaan, jota en vain ymmärrä, enkä selvästikään osaa antaa sitä mitä se kaipaa. Synnytys oli nopea, hätäsektio, joten en saanut edes kunnolla synnyttää. Ehkä siinä jäi jokin yhteys saavuttamatta lapseen sitä kautta. Oli miten oli, olin menettänyt kauniin mahani, napani, aikani, energiani, hallitsemisen tunteen, organisointitaidot. Tilalle oli tullut loputon avuttomuus, väsymys, uupumus, ärtyneisyys..

Kerran katsoessani sitä huutavaa lihakimpaletta ajattelin, että kyllä minä haluan pystyä elättämään perheeni. Koulu piti saada pakettiin. Menin suorittamaan loput kurssit kun tyttö oli vain neljän kuukauden ikäinen. Onneksi tähän sain apua, joka sittemmin minulta riistettiin oikeastaan aika kohtuuttoman väkivaltaisella tavalla (henkisesti). Kun kurssit oli suoritettu oli jäljellä the Gradu. Olin juuri aloittanut graduryhmässä kun sain tietää raskaudestani, joten olin siinäkin suhteessa yksin, ei ollut ryhmän tukea. Jotenkin kuitenkin sain kyhättyä kokoon 84 sivua tekstiä, joka meni läpi, eikä edes huonoimmalla arvosanalla vaan viidenneksi huonoimmalla. Sain kauppatieteiden maisterin paperit käteen joulukuussa 2016.

Pääsin töihin heinä-elokuussa 2017. Sain ensin osa-aikaisen toimistoassistentin paikan pienessä elintarvikefirmassa, mutta pääsin siitä tilitoimistoon kirjanpitäjäksi. Olin lukenut kauppakorkeassa sisäistä laskentatointa, mutta valmistuttuani ymmärsin, että minun pitäisi ymmärtää myös jotakin ulkoisesta laskentatoimesta; siitä miten luvut muodostetaan ja muodostuu sisäiseen laskentaan.

Tapasin nykyisen miesystäväni kesällä 2018. Tämä on ensimmäinen ”oikea” parisuhteeni, tasavertainen. Meillä on molemmilla omia lapsia, joten uusperhekuviolta ei voida välttyä. Nyt vielä tämän vuoden aikana on tarkoitus siirtää kirjat samaan osoitteeseen. En ole ennen asunut kenenkään kanssa, joten siitä tulee.. haastavaa, mutta samalla hyvin mielenkiintoista.

Aloitin uudessa työssäni kirjanpitäjänä nykyisellä työnantajalla tämän herran vuoden 2020 tammikuussa. Aloitin vihdoin ja viimein myös terapian (KELA:n tukema). Näiden kaikkien tapahtumien tähden haluan kirjoittaa. Kirjoittaa ajatuksiani, tuntemuksiani, kokemuksiani. Ihan ensiksi haluaisin kirjoittaa..