ÄÄÄÄÄ

Mun pää hajoo. No, okei se ei oo niin pahassa jamassa kun se on joskus ollu. Mun toinen puolisko on taas kadonnut. Se tekee tätä mulle aina välillä. Ei vastaa eikä ota yhteyttä. Ja minä tietysti kiltisti vartoon, että koska se suvaitsee ottaa yhteyttä. Ja kun se tapahtuu.. No, mä oon koittanu laittaa kovaa kovaa vasten, mut pelkään et sitte se tekee ittellensä jotain. Joo, tiedän kuinka sairaalta se kuulostaa, mut ei me tässä ihan terveitä ollakaan (=)). Vihaan itteäni kun annan toisen ihmisen mielialojen ja tunne-elämän ottaa mun tunne-elämästä otetta. Eli mun pitäis vaan pystyä ajattelemaan, että mä en voi muuttaa sitä toista ihmistä, enkä voi ku ehkä pahentaa vaan tilannetta. Miehet tuppaa olemaan sellasia että jos niitä ahdistaa niin ne sulkeutuu yhä enemmän. Mut mua vituttaa tässä se, että ensin se toinen on saanu mut ihan tiloihin, ja sitte kehtaa käyttäytyä ku mitään ei ois tapahtunu. Että se on ihan normaalia.

Niin, eli mun pitäis pystyä elämään omaa elämääni siitä huolimatta mikä tunne mulla on päällä. Eikä antaa sen hallita sitä. Esimerkiks kaks kuukautta sitte mun elämään ei mahtunu muuta ku opiskelu. Mihin se into on kadonnu???? Onko se peittyny tän tunne-elämän kriisin alle vai onko se joutunu tekemään tilaa sille?

Koulusta puheen ollen, hain kesäopintotukea. Ajattelin siirtää muutaman tentin kesään. Muuten mulle olis tullu kolmeen viikkoon 40 opintopisteen tentit. Eli nyt keskityn ruotsiin, ranskaan, laskiksiin, yritysjuridiikkaan ja siihen johtamisen rästiin.

Oli viiminen ranskan tunti tänään. Puhuttiin vähän pöydässä et mitä pääaineita ihmiset on ajatellu ja juteltiin HOPS:sta. Mun HOPS on muuten hyväksytty eilen. Kai se sitten tarkottaa sitä, että oon laskiksen pääaineopiskelija. Mutta jos niitä tulee paljon ja ne joutuu laskeskelemaan jotain keskiarvoja niin eikai ne voi yhtäkkiä päättää, että mä en pääsekään siihen pääaineesee? Kun ne kerran tarkistaa ja hyväksyy ne siinä järjestyksessä kun ne sinne tulevat. Ja siks mä olin nopea. Että pääsen laskiksen pääaineopiskelijaks. No, saas nähä miten käy.

Muuten niin, ruotsi ja ranska ei tuu tuottaa mulle suurta päänvaivaa. Mut yritysjuridiikka on siitä paha, kun siitä ei oo mitään vanhoja tenttejä nähtävillä. Ei tie yhtään mitä se kysyy. Mut toisaalta olihan mulla sen opettajan YJ4 -kurssi joten ehkä sieltä sitte jotain osviittaa. Sitte JOY, oon lukenu luentoprujun kerran sillee kunnolla, ja kirjan puoleen väliin. Vaikka se kirja taitaakin olla aika turha kapistus. Laskis on jees, mulle on tosi suuri juttu että oon käyny harkoissa vaikken luennoille oo jaksanukaan vaivautua. Tenttikirjoja aloin tänää jo lukemaan ja onnekseni huomasin et sivuttiin aika paljonkin YJ1:n asiaa. No, sitte olis YRY:n loppuraportti ja mä otin kontolleni SWOT-analyysin. Mahtaakohan puoltoista sivuu riittääkään ku rupeen oikee analysoimaan..?

Kolme kriisiä kahdessa viikossa

No, joo. Meillä on ollu kiire :D. Meidän kohdalla muutenkin asiat tapahtuu aina nopeesti ja koska ollaan tunneihmisiä, me eletään kaikki täysillä. Eli kaikki tai ei mitään. Mä oon koittanu oppia viime kerrasta. No, täytyy myöntää et paljon on muuttunu niiltä ajoilta. Mä olen superläheisriippuvaisena tietysti aina ollu riippuvainen muiden ihmisten mielialoista, enkä oo koskaan osannu olla omaa mieltä asioista, eli siis sitä mieltä jota oikeesti olen. Nyt mä osaan olla sitä jo enemmän.

Mut tän ihmisen kohdalla, mun läheisriippuvuus nostaa päätään, koska siihen se perustu viime kerralla, eikä kuulemma vanhaan suhteeseen voi mennä uusilla säännöillä. Mut mä kitken sitä tehokkaasti. Kyllä mä vieläki vähän heilahtelen, mut se on aika inhimillisissä rajoissa. Viimeks mun pää ei kestäny sitä, eli toisin sanoen tulin hulluks. No, vähemmästäki. Eihän mulla ollu mitään muuta mun elämässä ku se ihminen ja sen mielialat. Mä olen tänäpäivänäkin yhä edelleen erakko ja antisosiaalinen, joten ei mulla niitä kavereita/ystäviä oo vieläkään, mut mulla on opiskelu. Mä otan kirjan kätee ja rupeen pänttäämään, jos tuntuu että sekoo.

Kriiseistä sen verran, et eka meni multa ihan ohi. Mä en edes tienny että meillä oli kriisi. Se vaan sano että me selvittiin meijän ekasta kriisistä ja että se on ylpeä meistä. He. Mut toisessa mä olin jo mukana, vaikken enää muistakaan mitä se koski. Mut kolmas oli tänään. Ja mä ihan oikeesti luulin et nyt se on over, se on poissa forever gone. Mut ei se sit ollukaan. Niin, se se oli se meijän toka kriisi. Mä kirjotin mesessä et rakas, ikävä. Ja se luuli et mä jätän sen. Sairasta, mut sellasii me ollaan. Niinku mä laitoin sille viestissä että haluan olla sen kanssa in sickness and in health jne. ja ajattelin myöhemmin että mä oon health, richer ja better, ja se sitte on poorer, worse ja sickness. Hyvä tasapaino meillä. Mut nyt meijän suhteessa on ainakin yks aikuinen, joka ei oo niin kovin aikuinen, ainakaan mitä tulee parisuhdeasioihin.

Kaipa me tällä kertaa ollaan ihan tosissaan. Vaikka mulla välillä tulee, no aika harvoin, sellanen olo, et kohta tää taas romahtaa ja menee vituiks. Tai tavallaan mä luulen et mun alitajunta on alinomaa varautunu siihen. Ennen ku oppii luottamaan siihen et se meijän yhteinen perusta on tarpeeks vahva, että se kestää meijät molemmat. Mut siihen ei auta ku aika ja kokemukset.

Kaiken kaikkiaan mä olen koko ajan ollu tosi cool tän asian suhteen. Esimerkiks mua vieläki voi ihmetyttää se, kuinka vähän mä kiinnitän huomiota toisen vikoihin. Ne ei oo vikoja, ne on ominaisuuksia ja ne on enemmänkin rikkaus ku jotain mitä mun pitää kitkeä pois. Sillä lailla mä oon alitajuisesti ajatellu kaikista ennen, toi ja toi täytyy muuttaa, tota ei suvaita eikä hyväksytä. Kauheeta. Mä oon ihan hirvee, mut ihminen kaikesta huolimatta, vaikkakin aika fucked up tapaus.

Tuu mun vaimoksein

Miten sen nyt sitte sanois: mua kosittiin. Yleensä mun miehet on ollu niin sairaita, ettei niitä oo kannattanu ottaa tosissaa. Tämänkään kohdalla mun ei pitäis ottaa sitä tosissaan, mut mikä sanoista tekee toden? No, teot. Mä olen ennenkin kuullu, neljä vuotta sitte erottiin, kaikenlaista suunnitelmaa, mut niistä on puuttunu todellisuus. Tällä kertaa se mitä mä kuulin kosinnan lisäks vahvisti sitä että tää tyyppi taitaa olla tosissaan.

No, meijän suhde oli sillon viimeks todella kipeä. Mä olin.. no, sanotaan ettei mua oikeestaa ollu. Mä en tienny millanen mä olin, mitä mieltä olin asioista enkä siis tienny kuka olin. Mä olen käyttäny kaiken ajan meijän erosta lähtien selvittääkseni sen, millanen mä oikeesti oon. Ja se on käytännössä tarkottanu sitä, että mä olen kasvattanu itte itteni aikuiseks. Normaalisti se olis pitäny saada lapsuudessa ja nuoruudessa, about 20:ssä vuodessa, mut mä tein sen neljässä.

Tää ihminen on ollu piikki mun lihassa. Joku ulkoinen asia, jota en saa revittyä irti. Se on kummitellu mun mielessä, tajusin sen tai en, koko ajan. Mä oon peilannu kaiken siihen ihmiseen ja sen käytökseen. Mä opin paljon, ja uskon et sen oli tarkotus olla mulle tosi kallis ja arvokas oppitunti. Viimeisen vuoden aikana se on ottanu sillon tällön yhteyttä, mut ne on kaikki kuollu savuun. Nyt se pisti siskonpojan laittamaan mulle viestiä, koska se ei ite kyenny. Se ei tienny kuoleeko se vai jääkö se henkiin, ja se halus et mä tiedän, ennen ku on liian myöhäistä, että se rakastaa mua. Se halus vaan et mä tiedän.

Paradoksaalisinta tässä on se, että just pari viikkoa sitten, se soitti mulle, eikä tienny kuka siellä toisessa päässä oli. Se oli viiminen niitti. Mä sanoin itelleni et That's it. Goodbye. Ja niin mä olin sulkenu sen lehden, lopullisesti. Kunnes.. No, okei, uteliaisuus vei voiton, ja siks toiseks, se ihminen on ikuisesti mun heikko kohta. Yhtäkkiä, neljän vuoden erossaolon ja monen paskan jälkee, mä löydän itteni sairaalasta toisesta kaupungista sen sängyn viereltä. Ja ekan kerran mä tunsin edes hiukan et se kuuntelee. Mä kerroin ja puhuin. Kaiken sen minkä mä oon halunnu kaikki nää vuodet sanoa. Ja se kuunteli sanaakaan sanomatta.

Ihmeellisistä ihmeistä ihmein on tapahtunu. Se tajuaa mitä se on tehny, eikä se halua toimia niin enää. Mä halusin kuulla millanen se hetki oli, ku se päätti et se ottaa muhun yhteyttä. Se sano, et se mietti koska se on viimeks ollu onnellinen. Sen ex, jonka kanssa se asu vuos sitten, ku soitti, se ei halunnu vastata, eikä se halunnu mennä kotiin, koska se tiesi et se on siellä. Ja viimeks ku se on kokenu iloa nähdessään et joku soittaa, oli sillon ku mä soitin. Ja sillon ku se oli mun kanssa, se on viimeks ollu tosiaan onnellinen (vaikka mun tekis mieli argumentoida, pysyn ihan hiljaa).

No, sen kavereita tuli käymään. Ja sen sisko ja sen mies. Ja kaikille se kerto et tässä on hänen wife to be tai future wife. Jännintä täs on se, et ennen ku se kysy sitä, mä tiesin mitä se kysyy. Ja mä tiesin mun vastauksen ennen ku olin edes ehtiny ajatella kysymystä. Mä tietysti vastasin myöntävästi, mut en heti. Vasta parin päivän jälkeen, puhelimitse.

Niin, sitte on tää mun "poikaystävä", joka ilahtu kuullessaan et mua on kosittu: on kysyntää, hänen sanojensa mukaan. Oh my god! On kiva tietää et on kysyntää. Hei haloo. Eikä se suostunu uskomaan, et mä suostuin siihen ja että me ollaan nyt an Item. No, ihan sama. Mä tiesin deep down ettei meistä oo mihinkään. Mä tarviin sellasta joka ihastuu kaikesta mitä teen ja joka arvostaa mun monimutkaisuutta. Niin se sano, sen mielestä mun monimutkaisuus on fascinating.

Aikasemmin sanoin, et se ihminen on tuntunu piikiltä lihassa. Nyt se tuntuu joltain mitä ilman mä en oo kokonainen ja eheä. Mun toinen puoli. Joka tajuaa ja jonka kanssa synkkaa. Sen kanssa mulla ei oo sellasta oloa, et mitäköhän vikaa tässä on. Mä en ajattele sitä, vaikka mä oon tehny sitä aina. Nyt ei liene tarvetta. Siinä ihmisessä on syttyny jotain, mitä siellä ei aikasemmin ollu ja se on jotain todella merkittävää ja tarpeellista. Suurin eroavaisuus aikasempaan on se, et nyt mä olen valmis vastaanottamaan ja kokemaan tunteita, ja mä olen tietoisempi itsestäni. Aikasempi kerta oli tuhoon tuomittu. Ekan kerran suhteessa suhde tuntuu vapauttavalta, eikä vangitsevalta.

Nuku hyvin, rakkaani

Minä jouduin katsomaan kun mun rakas, uskollinen 15-vuotias lemmikkikissa sai epileptisen kohtauksen. Syksyllä siltä halvaantu takajalat. Meijän porukat, joiden luona P-M on asunu koko ajan, vaikka itse olen muuttanut pois sieltä, ei kissa ole muuttanut mukana, ei oo pystyneet päätöstä tekemään.

P-M söi hiukan ja oksensi pelkkää lientä. Sitten tuli vaahto-oksennus, ja sitten kuolan valuminen suupielistä. Ja koko ajan pidin hänet lähellä ja koitin puhua rauhoittavasti. Kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen, päästiin lääkäriin. Hommasin kyydin ja kannoin hänet sisälle. Päätös oli selvä: nuku hyvin, rakkaani. Pitelin hänen päätään kun hän nukahti. Itkin vasten mahaa, kun viimeinen hengenveto koitti. Päätös tuli niin yhtäkkiä, että itsekin hämmästyin. Mutta se oli oikea. P-M joutu kärsimään liian pitkään, ja mun oli ajateltava hänen parastaan, vaikka itse en olisi halunnut vielä luopua. Haluan ajatella, että hän on paremmassa paikassa, ja että hän olisi halunnut sitä itse, jos olisi kyennyt sellaiseen. Mistä sitä voi tietää miten paljon eläimellä on kipua? Kissakin on ilmeisesti vielä sen luontoinen, että koittaa peittää sitä mahdollisimman tehokkaasti.

Kuitenkin, rakkaani on nyt poissa. Näen sen kaiken koko ajan replayna silmieni edessä. Kuinka raastavaa oli katsoa vierestä, kun toinen vaipuu tiedottomuuteen ja lopulta ikuiseen uneen. Itkin koko loppuillan, nukuin jonkin aikaa, ja itkin taas aamuyöstä. Tämä päivä on ollut hieman helpompi. Kuitenkin, teki hyvää päästä pois ympäristöstä, jossa hänen läsnäolonsa on ollut vääjämätöntä viimeiset 15 vuotta. En unohda sinua, rakkaani, mutta yritän olla onnellinen siitä, ettei sinun tarvitse enää kärsiä. Hyvästi.

Hän lohdutti kun minulla oli tuskaa, hän seurasi minua, nukkui samalla tyynyllä, juoksi vastaan kun saavuin sisälle, itki lohduttomasti minun taas mentyä. Voiko kissa kiintyä ihmiseen niinkuin koira? Minun kissani näköjään pystyi.