Juurettomuudesta

 Tällä hetkellä luvun alla:

·        Miki Liukkonen: O

·        Veera nieminen: Avioliittosimulaattori (ääni- ja e-kirja)

 

Koen olevani juureton. Että en ole mistään kotoisin. En kenestäkään enkä mistään tullut. Tiedän, että juureni ovat satakunnassa. En itse ole koskaan siellä asunut. Kyläillyt sukulaisten luona vain. Äitini äiti kuoli, kun äitini oli kymmenen, isä kun hän oli kolmentoista. Kaksi hylkäämistä. Isoveljet jo aikuisia, oli pärjättävä omillaan. Äitini meni töihin kolmentoista ikäisenä. Osti ensimmäisestä palkastaan itselleen sukat.

Löysin sukututkimuksen vuosia vuosia sitten. Siinä oli pitkälle äitini äidin sukua. Olipa minutkin siellä mainittu, viimeisillä riveillä. Jäin pohtimaan kuka äitini isä oikein on ollut. Mistä hän on tullut. Oma isäni, jonka kanssa en ole koskaan asunut edes samassa kaupungissa, kuoli kun olin rippikouluikäinen. Juuri hetkeä myöhemmin, kun olin päättänyt alkaa selvittämään mistä olen tullut, kenestä olen tullut, kuka minä olen. Oma äitini ei kyennyt tukemaan minua henkisesti kasvaessani, isäni ei ollut paikalla, en edes ollut hänen tyttärensä, koska äitini ei antanut hänen tunnustaa minua. Itsekin koin hylkäämiset molempien vanhempieni tahoilta. Tiedän, että isäni oli Varsinais-Suomesta. Äitini satakunnasta. Joten mistä minä olen?

Juurettomuus tuntuu siltä, kuin leijuisi ilmassa. Ei oikeastaan ole tässä maailmassa. Ei edes oikeastaan tarkemmin ajateltuna edes olemassa. Siltä minusta on tuntunut koko pienen ikäni, että en ole ainoastaan näkymätön, vaan olematon. En ole olemassa. Minuun ei reagoida. Tulee mieleen Sannin kappale Jos mä oon oikee:

"Jos mä oon oikee,
Miksei peili heijasta mua enää
- -
Jos mä oon oikee,
Miks kadulla mun läpi kävellään"

Ja niin olen siitä asti halunnutkin sen asian olevan. Että, olen olematon, näkymätön, hajuton, mauton jne. Silloin olen turvassa. Kukaan ei voi satuttaa, jos satutan itseäni ensin. Siitä on tullut suojamuuri. Suojamuuri, joka vaikeuttaa ihmissuhteiden muodostamista, ylläpitämistä, rakentamista. Vaikeuttaa luottamista muihin ihmisiin.

Aina, kun minua arvostellaan, se tarkoittaa etten kelpaa, olen vääränlainen, en riitä sellaisena kuin olen. Aina, kun ”epäonnistun” olen huono. Miksi yrittää kun lähtökohtana on jo tuomittuna epäonnistumaan. Ja aina kun vetäydyn kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden verhon taakse, en ota itsestäni vastuuta. Menen pinnan alle näkymättömiin, olemattomiin, koska siellä on turvallista. Ei ole vastuuta, ei näkyvyyttä, olevuutta.

Yksi syy, miksi haluan kirjoittaa, miksi tänään koulutuksessa kirjoitin yhdeksi tavoitteekseni (ensimmäiseksi) ”Kirjoittaa säännöllisesti” oli, että tavoittaisin toisen tavoitteeni, joka oli ”Tulla näkyväksi”. Kirjoitan itseäni näkyväksi. Tietysti anonyymisti, koska niin on turvallisempaa, mutta se on oman sisimmän, haavoittuvan puolen esiin tuomista, kun jakaa ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Kokemus, sanoma, viesti on tärkeämpää kuin henkilö.