Juurettomuudesta

 Tällä hetkellä luvun alla:

·        Miki Liukkonen: O

·        Veera nieminen: Avioliittosimulaattori (ääni- ja e-kirja)

 

Koen olevani juureton. Että en ole mistään kotoisin. En kenestäkään enkä mistään tullut. Tiedän, että juureni ovat satakunnassa. En itse ole koskaan siellä asunut. Kyläillyt sukulaisten luona vain. Äitini äiti kuoli, kun äitini oli kymmenen, isä kun hän oli kolmentoista. Kaksi hylkäämistä. Isoveljet jo aikuisia, oli pärjättävä omillaan. Äitini meni töihin kolmentoista ikäisenä. Osti ensimmäisestä palkastaan itselleen sukat.

Löysin sukututkimuksen vuosia vuosia sitten. Siinä oli pitkälle äitini äidin sukua. Olipa minutkin siellä mainittu, viimeisillä riveillä. Jäin pohtimaan kuka äitini isä oikein on ollut. Mistä hän on tullut. Oma isäni, jonka kanssa en ole koskaan asunut edes samassa kaupungissa, kuoli kun olin rippikouluikäinen. Juuri hetkeä myöhemmin, kun olin päättänyt alkaa selvittämään mistä olen tullut, kenestä olen tullut, kuka minä olen. Oma äitini ei kyennyt tukemaan minua henkisesti kasvaessani, isäni ei ollut paikalla, en edes ollut hänen tyttärensä, koska äitini ei antanut hänen tunnustaa minua. Itsekin koin hylkäämiset molempien vanhempieni tahoilta. Tiedän, että isäni oli Varsinais-Suomesta. Äitini satakunnasta. Joten mistä minä olen?

Juurettomuus tuntuu siltä, kuin leijuisi ilmassa. Ei oikeastaan ole tässä maailmassa. Ei edes oikeastaan tarkemmin ajateltuna edes olemassa. Siltä minusta on tuntunut koko pienen ikäni, että en ole ainoastaan näkymätön, vaan olematon. En ole olemassa. Minuun ei reagoida. Tulee mieleen Sannin kappale Jos mä oon oikee:

"Jos mä oon oikee,
Miksei peili heijasta mua enää
- -
Jos mä oon oikee,
Miks kadulla mun läpi kävellään"

Ja niin olen siitä asti halunnutkin sen asian olevan. Että, olen olematon, näkymätön, hajuton, mauton jne. Silloin olen turvassa. Kukaan ei voi satuttaa, jos satutan itseäni ensin. Siitä on tullut suojamuuri. Suojamuuri, joka vaikeuttaa ihmissuhteiden muodostamista, ylläpitämistä, rakentamista. Vaikeuttaa luottamista muihin ihmisiin.

Aina, kun minua arvostellaan, se tarkoittaa etten kelpaa, olen vääränlainen, en riitä sellaisena kuin olen. Aina, kun ”epäonnistun” olen huono. Miksi yrittää kun lähtökohtana on jo tuomittuna epäonnistumaan. Ja aina kun vetäydyn kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden verhon taakse, en ota itsestäni vastuuta. Menen pinnan alle näkymättömiin, olemattomiin, koska siellä on turvallista. Ei ole vastuuta, ei näkyvyyttä, olevuutta.

Yksi syy, miksi haluan kirjoittaa, miksi tänään koulutuksessa kirjoitin yhdeksi tavoitteekseni (ensimmäiseksi) ”Kirjoittaa säännöllisesti” oli, että tavoittaisin toisen tavoitteeni, joka oli ”Tulla näkyväksi”. Kirjoitan itseäni näkyväksi. Tietysti anonyymisti, koska niin on turvallisempaa, mutta se on oman sisimmän, haavoittuvan puolen esiin tuomista, kun jakaa ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Kokemus, sanoma, viesti on tärkeämpää kuin henkilö.

Mistä aloittaisin..

Tällä hetkellä luvun alla:

·        Miki Liukkonen: O

·        Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme (ääni- ja e-kirja)

Näyttää olevan melkein tasan seitsemän vuotta siitä, kun poustasin odottavani lasta. Totuus on se, että oon aina halunnut kirjoittaa. Jo tokalla luokalla koulussa sanoin, että musta tulee isona kirjailija, joka sittemmin vaihtui näyttelijäksi ja siitä papiksi. No ei tullut ammattikirjailijaa, -näyttelijää eikä -pappia, mutta voisin sanoa kuitenkin harjoittavani näitä elämässä. Ensinnäkin, koska olen alkoholisti, olen luontaisesti hyvin taitava näyttelijä, jopa niin taitava, että itsekin menen lankaan ja uskon siihen mitä uskottelen itseni olevan. Toiseksi, raitistumisen myötä olen löytänyt Korkeamman Voimani, joka on Luoja. En ole uskonnollinen, kuten papit, mutta hengellisyys on tärkeä osa elämääni. Se on auttanut paljon pois itsekeskeisyydestä, joka yleensä johtaa elämässäni minut ongelmiin. Olen pyrkinyt omalta osaltani tuomaan esille tätä sanomaa: omin voimin en pysty hallitsemaan elämääni, saati toisten ihmisten elämää, joten on parempi antaa hevosen murehtia kun sillä on isompi pää. Jotakuinkin noin. Kirjailija vielä kuitenkin ehkä sittenkin uupuu. Viimeisen seitsemän vuoden aikana on tapahtunut paljon. Elämä on erääntynyt elettäväksi, kun aikansa sitä yrittää paeta. Nyt en halua enää paeta. Haluan tulla ulos kaapista (kuplasta) niin sanotusti.

Aloitetaan. Lyhykäisyydessään reilu kuusi vuotta sitten sain lapsen, yksin, olin kauhuissani, peloissani ja aivan lamaantunut vastuusta, joka oli aivan yllättäen minut kohdannut. Pahinta tuona aikana oli se, että koska olin yksin, en voinut jakaa tuota tuskaa kenenkään kanssa, joten purin sen siihen viattomaan lapseen. Sanotaan, että äidinvaistot syttyvät ja sitä rataa. No, en kokenut palavia pensaita nähdessäni lapseni ensimmäistä kertaa ja monesti koin, etten osaa tuntea rakkautta tuota huutavaa lihakimpaletta kohtaan, jota en vain ymmärrä, enkä selvästikään osaa antaa sitä mitä se kaipaa. Synnytys oli nopea, hätäsektio, joten en saanut edes kunnolla synnyttää. Ehkä siinä jäi jokin yhteys saavuttamatta lapseen sitä kautta. Oli miten oli, olin menettänyt kauniin mahani, napani, aikani, energiani, hallitsemisen tunteen, organisointitaidot. Tilalle oli tullut loputon avuttomuus, väsymys, uupumus, ärtyneisyys..

Kerran katsoessani sitä huutavaa lihakimpaletta ajattelin, että kyllä minä haluan pystyä elättämään perheeni. Koulu piti saada pakettiin. Menin suorittamaan loput kurssit kun tyttö oli vain neljän kuukauden ikäinen. Onneksi tähän sain apua, joka sittemmin minulta riistettiin oikeastaan aika kohtuuttoman väkivaltaisella tavalla (henkisesti). Kun kurssit oli suoritettu oli jäljellä the Gradu. Olin juuri aloittanut graduryhmässä kun sain tietää raskaudestani, joten olin siinäkin suhteessa yksin, ei ollut ryhmän tukea. Jotenkin kuitenkin sain kyhättyä kokoon 84 sivua tekstiä, joka meni läpi, eikä edes huonoimmalla arvosanalla vaan viidenneksi huonoimmalla. Sain kauppatieteiden maisterin paperit käteen joulukuussa 2016.

Pääsin töihin heinä-elokuussa 2017. Sain ensin osa-aikaisen toimistoassistentin paikan pienessä elintarvikefirmassa, mutta pääsin siitä tilitoimistoon kirjanpitäjäksi. Olin lukenut kauppakorkeassa sisäistä laskentatointa, mutta valmistuttuani ymmärsin, että minun pitäisi ymmärtää myös jotakin ulkoisesta laskentatoimesta; siitä miten luvut muodostetaan ja muodostuu sisäiseen laskentaan.

Tapasin nykyisen miesystäväni kesällä 2018. Tämä on ensimmäinen ”oikea” parisuhteeni, tasavertainen. Meillä on molemmilla omia lapsia, joten uusperhekuviolta ei voida välttyä. Nyt vielä tämän vuoden aikana on tarkoitus siirtää kirjat samaan osoitteeseen. En ole ennen asunut kenenkään kanssa, joten siitä tulee.. haastavaa, mutta samalla hyvin mielenkiintoista.

Aloitin uudessa työssäni kirjanpitäjänä nykyisellä työnantajalla tämän herran vuoden 2020 tammikuussa. Aloitin vihdoin ja viimein myös terapian (KELA:n tukema). Näiden kaikkien tapahtumien tähden haluan kirjoittaa. Kirjoittaa ajatuksiani, tuntemuksiani, kokemuksiani. Ihan ensiksi haluaisin kirjoittaa..

Muru

Jätin bloggaamisen pari vuotta sitten, syynä siihen oli läheisen ihmisen kuolema. Ensimmäinen kerta kun kohtasin sellaista ja jouduin luopumaan ihmisestä, joka oli tuki ja turva, vähän liiankin kanssa. Nyt elämääni on tulossa uusi ihminen, ja ehkä se innostaa taas bloggaamiseenkin. Syyskuun 17. päivänä, tiistai-iltana, tein jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä raskaustestin. Tulos oli positiivinen.

17.9.2013

Testi tosin oli noin vuoden ajalta vanhentunut, joten päätin seuraavana päivänä ostaa kaksi testiä. Tulos ei ollut muuttunut miksikään.

Satuin sopivasti olemaan YTHS:llä ja menin kolmannen kerroksen potilastoimistoon testit vapisevissa käsissäni. Hoitaja tiskin takaa kysyi kuiskaten: Onko tämä toivottu raskaus? Vastasin että ei ole, mikä oli totta, tätä ei oltu suunniteltu eikä sen enempää myöskään toivottu. Hoitaja varasi ajan lääkärille seuraavaksi päiväksi ja labraan vielä samana päivänä, josta mitattaisiin raskaushormonin määrä.

18.9.2013

Olin asioimassa neljännessä kerroksessa ja menin tämän jälkeen takaisin sinne, jossa vastaanottoni oli alkamassa. Reaktioni testeihin oli Ei, ei, ei, ei nyt (gradunteko alkamassa, kaikki kurssit vielä suorittamatta..). Tekstailin ystävättäreni kanssa ennen potilastoimistoon menemistä. Hän sanoi Onneksi olkoon, vai saako nyt edes onnitella.. En tiennyt mitä sanoa, en vain suostunut uskomaan noita 99,9 %:sti varmoja testejä todeksi. Ystävättäreni kuitenkin sanoi, ettei nuo testit  anna positiivista tulosta ellei pissassa tosiaan ole raskaushormonia, ja kuten kuvistakin näkyy, viivat ovat melko vahvoja, joten raskaushormonia todella on löytynyt.

Vastaanoton jälkeen menin takaisin potilastoimistoon (en muista enää syytä tähän) ja mutisin siinä itsekseni, että vaikka raskaus ei ollutkaan toivottu niin ei se tarkoita automaattisesti, että haluan tappaa oman lapseni. Hoitja kuuli tämän ja pyysi huoneeseensa. Hän kysyi aionko pitää lapsen. Sanoin, että hyvin todennäköisesti kyllä. Siihen hoitaja vastasi, että heillä on sellainen käytäntö, että ei-toivotut raskaudet menevät raskaudenkeskeytykseen ja toivotut raskaudet ohjataan neuvolaan. Tämä tarkoitti siis sitä, että kun vastasin hoitajan kysymykseen, ettei tämä ollut toivottu raskaus, hän automaattisesti varasi lääkäriltä ajan raskaudenkeskeytykseen. Joka tapauksessa seuraavana päivänä menin lääkärin vastaanotolle ja siellä todettiin, että kyllä minä todella olen raskaana. Kohdussani oli kolme milliä pitkä ihmisen alku :)

Muru 19.9.2013

Lääkäri pyysi kuulla miten tähän on tultu, kun juuri helmikuussa kävin hakemassa häneltä e-pillereitä ja jopa pohtinut, että mahdanko olla edes hedelmällinen. Samaan hengenvetoon hän totesi, että se ainakin tuli ratkaistua :) Eksän kanssa kesällä jätettiin pillerit pois aivan muista syistä kuin perheenlisäyksestä. Meidän suhteemme oli kovin ongelmallinen monella tapaa ja ehkä tämä oli viimeinen yritys "pelastaa" mitä meistä oli jäljellä. Näin jälkeenpäin ajateltuna, jokin alitajuinen osa minussa ei halunnut häntä lapseni isäksi. Eikä hän sitä siis olekaan. Erosimme ja sain hyvän ystävättäreni kautta kesätöitä.

Tässä on siis työpaikkaromanssin hedelmä. Koska en käyttänyt ehkäisyä, enkä halunnut enää käyttääkään hormonaalisia ehkäisymenetelmiä, kuvittelin hallitsevani lisääntymisen biologiaa tarpeeksi, jotta tämä oltaisi voitu ehkäistä. Uskoin siis niin sanottuihin varmoihin päiviin. Ensinnäkin, olin ymmärtänyt ovulaation ja kuukautisten välisen eron väärin, se on siis kaksi viikkoa eikä yksi. Ja toiseksi on täytynyt tapahtua ennenaikainen ovulaatio, koska muuten Muru ei olisi ollut noin pitkällä jo tuolloin.


Alkushokista selviydyttyäni olen tullut siihen tulokseen, että tämän lapsen on tarkoitus syntyä, ja sen on tarkoitus syntyä niin, että minä olen hänen äitinsä ja hänen isänsä..on hänen isänsä. Uskomme, että tämä ihmisen alku valitsi meidät vanhemmikseen ja näin oli tarkoitettu. Kuitenkin, olen jo 27-vuotias enkä tästä enää nuorru. Sitäpaitsi, en pysty kuvittelemaan, että olisin jonain päivänä tieten tahtoen hankkiutunut raskaaksi ja siten hankkinut tietoisesti jälkeläisiä. Luonteeltani olen sen verran itsekeskeinen ja vastuunpakoilija, että näin luulen olevan asian laidan. Nyt kuitenkin ajattelen, että tämä on siunaus ja kertoo, että olen kelpoinen huolehtimaan omasta jälkeläisestäni. Mitä sen suurempaa on elämässä kuin jatkuvuus ja kaikki se ilot ja surut, itkut ja tuskat mitä oma lapsi mukanaan tuoda saattaa. Nyt alkaa vihdoin ja viimein matkani aikuisuuteen, ja vasta nyt koen olevani siihen valmis.

Nyt on lusittu.. toivottavasti tarpeeks!

Ai mitä on lusittu? No, sitä krapulaa joka sairaista ihmissuhteista vääjämättä seuraa. Paljon tapahtu viimisen postauksen jälkee, mut nyt oon vaan joululomalla odottanu että vuos vaihtuu niin voi kaiken paskan jättää taakse. Mun ongelmana NYT on pelko, pelko siitä, että romahdan niinku syksyllä. Kaikki kaatuu niskaa ja on täysin lamaantunu tekemään ja suorittamaan mitään. Siis tarkotan mitään.

Mua oksettaa jo pelkästään puhua siitä mitä syksyllä oli, pointti on kuitenkin sillä et se OLI ja nyt on nyt. Keskityn nyt tähän kevääseen ja yritän päästä kursseista läpi. Niitä on tuttuun tapaan haalittu taas oikeen olan takaa. Menin viel ottamaa yhden yritysjuridiikan kurssin ku se oli mielenkiintosen olonen, ja on sitä vieläkin, mut sit sii pitää hommaa pari artikkelii aiheeseen liittyen ja lyhyesti esitellä ne kaikille!!! Mut toisaalta, oli mulla syksyllä se puhekin.. Jos vaan löydän niitä niin mikä ettei..?

Kieliä on enemmän ku laki sallii. Espanjan alkeet, pari ranskan kurssia ja pari englannin kurssia, joista toinen on puhekurssi. No, mä selvisin ruotsinkin puhekurssista.. Mut kyl mua se aikast tavalla pelottaa ku ne sanoo et se uus ope on ihan hirwee. Ainaki meen kattoo. Ois sit tämän kevään jälkee virkamiesenkku ja -ranska suoritettu, eli molemmat pakolliset kielet ja virkamiesruotsinhan mä nyt sainkin jo suoritettua, krhm..

Sitte mä jätin yhden laskiksen kurssin kesken, kun opettaja oli niin ihana ettei ollu oikeen yhteistyöhaluinen kun tiedustelin atk-harjoituksesta ja sen suorittamisesta. Ja nyt alkavalla kurssilla olisi suotavaa että olis suorittanu sen kakkoskurssin johon en minkäänlaista apua saanu kun sitä pyysin. Mutta toisaalta mä tykkään investointilaskelmista, musta ne on aivan hirveen mielenkiintosia ja teen sitä joskus itekin. Siis no en varsinaisesti investoinneista mut sitä ideaa apunakäyttäen ja muutenkin noita rahanarvostusjuttuja joita on tullu oppineeks. Siis niin hassua kun se musta onkin niin tämän päivän rahalla on suurempi arvo ku ensi vuoden rahalla. Eli päästään diskonttaamaan joka on mun lemppari :)

Sit olis toi yks tietojärjestelmätieteen jatkokurssi Exceliin. Se on 5 op:n laajunen eli suomeks siit tulee varmaa maanpäällinen helvetti. Taisin siit aikasemmasta Excel-kurssista päästä jopa kolmannella yrittämällä läpi..

Se miks mä nyt herätän tätä blogia henkiin on se, et mä saisin jotenkin purettua ne pahimmat esteet, joita mun päähän kerääntyy kun on kyse opiskelusta. Mä oon vaan ihan liian laiska istumaan luennoilla ja sit ihmettelen ku saan hylsyjä. Nyt on sen verran kieliä, joissa on pakko olla paikalla, että jos tulis käytyä sitte niillä massaluennoillakin.. Ja erityisesti harkoissa. Vaikka en mä kyllä välttämättä siltikään mistään mitään ymmärrä vaikka kuinka yritän tehdä niitä harjotuksia mut ehkä mä en vaan oo kuunnellu ja koittanu sisäistää tarpeeks, ymmärtää mistä on kysymys niinku vanha matikan opettaja sano.

Näihin tunnelmiin..

Vittu mitä paskaa

Joo, koko kesä on menny niin helvetin hienosti. On tullu kusetetuks oikee olan takaa. Mutta, jotain hyvääkin, pääsin kaikista kesätenteistä läpi! Se oli paljon enemmän ku uskalsin toivoa. Siis se KTY2. Menin vaa kattoo mitä se siellä kyselee ja nyt päätin, ennen ku tulokset tuli, et käyn istumassa ne luennot sitte keväällä ja tentin sen uudestaa, mut nyt mun ei tarvii enää uhrata siihen aikaa eikä energiaa, koska se on nyt suoritettu.

Oon todella pettyny itteeni, et olin niin sokea ja sinisilmäinen (hyväntahtoinen ja -uskoinen) et menin lankeemaan kaikkiin syyllistämisjuttuihin, joiden seurauksena menetin rutkasti rahaa (opiskelijalle 500-600 euroo on aika iso summa) ja jonkun verran tavaroita. Tavara on tavaraa ja raha vaan rahaa, mut koska oon köyhä opiskelija, enkä tienaa rahaani mistään, niin ne rahat on suurimmaks osaks jonkun muun rahoja ollu. Enkä nyt tarkota yhteiskunnan rahoja.

Mä sain onneks loppujen lopuks tarpeeks ennen ku kävi todella huonosti. Kaikki potentiaali oli olemassa kyllä. Lopputuloksena OLIS voinu olla rekisteri, merkintä ja mikä melkein viel pahempaa, luottamuksen menettäminen mun ainoisiin lähimmäisiin, jotka mulla enää on.

Tenteistä viel sen verran et tenttisin kesällä 17 op:n verran tavaraa ja ihme kyllä pääsin kaikista läpi, joihin olin ilmottautunu. Tein kesäkuussa kolme tenttiä yhdellä kertaa, siis neljässä tunnissa piti vääntää kolme tenttiä. Lopputulos oli yks kolmonen ja loput ykkösiä, mut kuitenkin ne meni läpi. Ja sen aamunen tentti, johon luin hiukan sieltä täältä, eikä aikomustakaan päästä läpi. Mut silti se män.

Kokemuksena tää kesä ja sen sisältämät opit (ei koulun vaan elämänkoulun) on todella arvokkaita. Toivon nyt vaan ettei mistään tuu sitten niitä "perästä kuuluu"-juttuja, joista saa maksaa pitkään ja ehkä koko lopun elämää. Ehkä mä joskus jaksan puida sitä tarkemmin, mut pointtina oli pelastamissyndrooma, jossa mun pitää pelastaa kaikki toivottomat tapaukset. Mut kun ne ei muutu, vaikka tekisin mitä niitten hyväks, ne kiskoo sitä hyvyyttä vaan lisää, kunnes kaikki hyvyys on loppu eikä jää mitään hyvää enää jäljelle.

Viimeinen tenttiviikko

Nyt on sitte viiminen tenttiviikko. Niinku mä sanoin niin mulla olis 40 opintopisteen edestä tavaraa tentittävänä, mut mä tein niin, että siirsin niistä 15 op. kesätenteiks niin saan nostettua kesäopintotukea. Se on siis myönnettykin jo.

YJ1:n tentti on tiistaina enkä mä ymmärrä verotusmenettelystä tuon taivaallista. Se on niin abstrakti hierarkia tai byrokratia et mun kaaliin ei mee. Plus sitte mun pitää vääntää SWOT-analyysi YRY:n raporttia varten ja mun ajatukset lyö tyhjää. Mä tiedän periaatteessa mitä mä kirjotan, mut mä en nyt jostain syystä saa sitä oksennettua silleen ku mä haluaisin, et se kuulostais fiksulta.

Niin ja mun teoriakoe meni läpi. Mä luulin et niit oikeesti sai olla vaan yks virhe kirjallisissa ja kolme kuvissa, mut se olikin 3/8 ja mulla oli 0/5. Eli nolla virhettä kirjallisissa. Se oli hauskaa. Mä haluun uudestaan tekemään sen. Huomenna on ajotunti, kolme jäljellä, kaks on kalenterissa ja yks sitte Paimion radalla. Eli periaatteessa inssiä on jo ihan potentiaalista alkaa funtsii.

Mä koitan vääntää sitä SWOTti-pottia vielä. Huoh.

Ain't life a bitch..?

Toi otsikko on leffasta The Last Boy Scout, helvetin hyvä leffa. Mun lemppari joskus pienenä. Osasin joskus kaikki vuorosanat ulkoa. No bullshit. Se alkaa jalkapallo-ottelulla ja yhtä pelaajaa, Billy Cole:a, kiristetään (gambler legalisors) ja sitte se ampuu puolet pelaajista ja ku kaikki on kerääntyny sen ympärille, Billy sanoo: Ain't life a bitch ja ampuu aivonsa pihalle. Nice 8).

Joka tapauksessa, mun parisuhde katkes. Öö, väärinymmärrykseen as always. Ja siitähän sotku synty. Ja minä vaan jostain kumman syystä roikuin mukana. Kestin kaiken paskan, nimittelyt, syytökset, kaiken. Mä ehdin jo tehdä surutyötä, mut silti se tuntu siltä et se ei oo ohi. Hassua.

Jossain vaiheessa päätin etten vastaa puhelimeen, kun se soittaa. No, se onnistu tasan kerran. Ja sitte yhtäkkiä mä sain sellasen puhelun, jota olin odottanu ja toivonu, mut olin heittäny kaiken toivon jo sen suhteen. Se on tulossa mun luo, osoittaakseen että se haluaa mut, in the end. Se on kyllä totta, et oon parasta mitä sille on tapahtunu. Tai toisiks parasta, mut se on complicated.

En tie mihin tää tällä kertaa vie tää tie, mut ei se selviä ku yhdellä tavalla: pitää kattoo mitä tuleman pitää. Mulla on vielä vähän luottamuspulaa, en uskalla luottaa ihan 110:llä, jos se kuitenkin taas tekee mulle niin ku aina. Eikä siihen auta ku aika.

Mut tää muutaman päivän yhteiselo on taas kerran näyttäny mulle kuinka itsellinen mä oon ja se tekee toiselle vaikeeks ottaa osaa ja tilaa, koska asiat on yhteisiä, eikä vaan mun. Mutta, silti mä oon sitä mieltä et oon pärjänny aika hyvin. Mussa on aika paljon Frendien Monicaa. Sellanen pikkutarkka jne. Mut sit taas toisaalta mussa on Rachelia joka hoitaa asiat vähän niin ja näin, välttävästi. Me mökötettiin toisillemme kokonainen ilta, väärinymmärryksen takia. Mä otin pulttia siitä että tyhjä mehukannu oli jääkaapissa. Siis että se oli TYHJÄ ja jääkaapissa. Se taas luuli et otin pulttii siitä, ku se oli ylipäätään tyhjä, et se on juonu mun mehun. Vaikka mä tein sen mehun häntä ajatellen. Ja sitte mä otin vähän pulttia siitä ku se oli tiskannu ja mä jouduin tiskaamaan ne uudestaan. Joten me sovittiin, et se tekee ruoat ja mä tiskaan. Win-win.

ÄÄÄÄÄ

Mun pää hajoo. No, okei se ei oo niin pahassa jamassa kun se on joskus ollu. Mun toinen puolisko on taas kadonnut. Se tekee tätä mulle aina välillä. Ei vastaa eikä ota yhteyttä. Ja minä tietysti kiltisti vartoon, että koska se suvaitsee ottaa yhteyttä. Ja kun se tapahtuu.. No, mä oon koittanu laittaa kovaa kovaa vasten, mut pelkään et sitte se tekee ittellensä jotain. Joo, tiedän kuinka sairaalta se kuulostaa, mut ei me tässä ihan terveitä ollakaan (=)). Vihaan itteäni kun annan toisen ihmisen mielialojen ja tunne-elämän ottaa mun tunne-elämästä otetta. Eli mun pitäis vaan pystyä ajattelemaan, että mä en voi muuttaa sitä toista ihmistä, enkä voi ku ehkä pahentaa vaan tilannetta. Miehet tuppaa olemaan sellasia että jos niitä ahdistaa niin ne sulkeutuu yhä enemmän. Mut mua vituttaa tässä se, että ensin se toinen on saanu mut ihan tiloihin, ja sitte kehtaa käyttäytyä ku mitään ei ois tapahtunu. Että se on ihan normaalia.

Niin, eli mun pitäis pystyä elämään omaa elämääni siitä huolimatta mikä tunne mulla on päällä. Eikä antaa sen hallita sitä. Esimerkiks kaks kuukautta sitte mun elämään ei mahtunu muuta ku opiskelu. Mihin se into on kadonnu???? Onko se peittyny tän tunne-elämän kriisin alle vai onko se joutunu tekemään tilaa sille?

Koulusta puheen ollen, hain kesäopintotukea. Ajattelin siirtää muutaman tentin kesään. Muuten mulle olis tullu kolmeen viikkoon 40 opintopisteen tentit. Eli nyt keskityn ruotsiin, ranskaan, laskiksiin, yritysjuridiikkaan ja siihen johtamisen rästiin.

Oli viiminen ranskan tunti tänään. Puhuttiin vähän pöydässä et mitä pääaineita ihmiset on ajatellu ja juteltiin HOPS:sta. Mun HOPS on muuten hyväksytty eilen. Kai se sitten tarkottaa sitä, että oon laskiksen pääaineopiskelija. Mutta jos niitä tulee paljon ja ne joutuu laskeskelemaan jotain keskiarvoja niin eikai ne voi yhtäkkiä päättää, että mä en pääsekään siihen pääaineesee? Kun ne kerran tarkistaa ja hyväksyy ne siinä järjestyksessä kun ne sinne tulevat. Ja siks mä olin nopea. Että pääsen laskiksen pääaineopiskelijaks. No, saas nähä miten käy.

Muuten niin, ruotsi ja ranska ei tuu tuottaa mulle suurta päänvaivaa. Mut yritysjuridiikka on siitä paha, kun siitä ei oo mitään vanhoja tenttejä nähtävillä. Ei tie yhtään mitä se kysyy. Mut toisaalta olihan mulla sen opettajan YJ4 -kurssi joten ehkä sieltä sitte jotain osviittaa. Sitte JOY, oon lukenu luentoprujun kerran sillee kunnolla, ja kirjan puoleen väliin. Vaikka se kirja taitaakin olla aika turha kapistus. Laskis on jees, mulle on tosi suuri juttu että oon käyny harkoissa vaikken luennoille oo jaksanukaan vaivautua. Tenttikirjoja aloin tänää jo lukemaan ja onnekseni huomasin et sivuttiin aika paljonkin YJ1:n asiaa. No, sitte olis YRY:n loppuraportti ja mä otin kontolleni SWOT-analyysin. Mahtaakohan puoltoista sivuu riittääkään ku rupeen oikee analysoimaan..?

Kolme kriisiä kahdessa viikossa

No, joo. Meillä on ollu kiire :D. Meidän kohdalla muutenkin asiat tapahtuu aina nopeesti ja koska ollaan tunneihmisiä, me eletään kaikki täysillä. Eli kaikki tai ei mitään. Mä oon koittanu oppia viime kerrasta. No, täytyy myöntää et paljon on muuttunu niiltä ajoilta. Mä olen superläheisriippuvaisena tietysti aina ollu riippuvainen muiden ihmisten mielialoista, enkä oo koskaan osannu olla omaa mieltä asioista, eli siis sitä mieltä jota oikeesti olen. Nyt mä osaan olla sitä jo enemmän.

Mut tän ihmisen kohdalla, mun läheisriippuvuus nostaa päätään, koska siihen se perustu viime kerralla, eikä kuulemma vanhaan suhteeseen voi mennä uusilla säännöillä. Mut mä kitken sitä tehokkaasti. Kyllä mä vieläki vähän heilahtelen, mut se on aika inhimillisissä rajoissa. Viimeks mun pää ei kestäny sitä, eli toisin sanoen tulin hulluks. No, vähemmästäki. Eihän mulla ollu mitään muuta mun elämässä ku se ihminen ja sen mielialat. Mä olen tänäpäivänäkin yhä edelleen erakko ja antisosiaalinen, joten ei mulla niitä kavereita/ystäviä oo vieläkään, mut mulla on opiskelu. Mä otan kirjan kätee ja rupeen pänttäämään, jos tuntuu että sekoo.

Kriiseistä sen verran, et eka meni multa ihan ohi. Mä en edes tienny että meillä oli kriisi. Se vaan sano että me selvittiin meijän ekasta kriisistä ja että se on ylpeä meistä. He. Mut toisessa mä olin jo mukana, vaikken enää muistakaan mitä se koski. Mut kolmas oli tänään. Ja mä ihan oikeesti luulin et nyt se on over, se on poissa forever gone. Mut ei se sit ollukaan. Niin, se se oli se meijän toka kriisi. Mä kirjotin mesessä et rakas, ikävä. Ja se luuli et mä jätän sen. Sairasta, mut sellasii me ollaan. Niinku mä laitoin sille viestissä että haluan olla sen kanssa in sickness and in health jne. ja ajattelin myöhemmin että mä oon health, richer ja better, ja se sitte on poorer, worse ja sickness. Hyvä tasapaino meillä. Mut nyt meijän suhteessa on ainakin yks aikuinen, joka ei oo niin kovin aikuinen, ainakaan mitä tulee parisuhdeasioihin.

Kaipa me tällä kertaa ollaan ihan tosissaan. Vaikka mulla välillä tulee, no aika harvoin, sellanen olo, et kohta tää taas romahtaa ja menee vituiks. Tai tavallaan mä luulen et mun alitajunta on alinomaa varautunu siihen. Ennen ku oppii luottamaan siihen et se meijän yhteinen perusta on tarpeeks vahva, että se kestää meijät molemmat. Mut siihen ei auta ku aika ja kokemukset.

Kaiken kaikkiaan mä olen koko ajan ollu tosi cool tän asian suhteen. Esimerkiks mua vieläki voi ihmetyttää se, kuinka vähän mä kiinnitän huomiota toisen vikoihin. Ne ei oo vikoja, ne on ominaisuuksia ja ne on enemmänkin rikkaus ku jotain mitä mun pitää kitkeä pois. Sillä lailla mä oon alitajuisesti ajatellu kaikista ennen, toi ja toi täytyy muuttaa, tota ei suvaita eikä hyväksytä. Kauheeta. Mä oon ihan hirvee, mut ihminen kaikesta huolimatta, vaikkakin aika fucked up tapaus.

Tuu mun vaimoksein

Miten sen nyt sitte sanois: mua kosittiin. Yleensä mun miehet on ollu niin sairaita, ettei niitä oo kannattanu ottaa tosissaa. Tämänkään kohdalla mun ei pitäis ottaa sitä tosissaan, mut mikä sanoista tekee toden? No, teot. Mä olen ennenkin kuullu, neljä vuotta sitte erottiin, kaikenlaista suunnitelmaa, mut niistä on puuttunu todellisuus. Tällä kertaa se mitä mä kuulin kosinnan lisäks vahvisti sitä että tää tyyppi taitaa olla tosissaan.

No, meijän suhde oli sillon viimeks todella kipeä. Mä olin.. no, sanotaan ettei mua oikeestaa ollu. Mä en tienny millanen mä olin, mitä mieltä olin asioista enkä siis tienny kuka olin. Mä olen käyttäny kaiken ajan meijän erosta lähtien selvittääkseni sen, millanen mä oikeesti oon. Ja se on käytännössä tarkottanu sitä, että mä olen kasvattanu itte itteni aikuiseks. Normaalisti se olis pitäny saada lapsuudessa ja nuoruudessa, about 20:ssä vuodessa, mut mä tein sen neljässä.

Tää ihminen on ollu piikki mun lihassa. Joku ulkoinen asia, jota en saa revittyä irti. Se on kummitellu mun mielessä, tajusin sen tai en, koko ajan. Mä oon peilannu kaiken siihen ihmiseen ja sen käytökseen. Mä opin paljon, ja uskon et sen oli tarkotus olla mulle tosi kallis ja arvokas oppitunti. Viimeisen vuoden aikana se on ottanu sillon tällön yhteyttä, mut ne on kaikki kuollu savuun. Nyt se pisti siskonpojan laittamaan mulle viestiä, koska se ei ite kyenny. Se ei tienny kuoleeko se vai jääkö se henkiin, ja se halus et mä tiedän, ennen ku on liian myöhäistä, että se rakastaa mua. Se halus vaan et mä tiedän.

Paradoksaalisinta tässä on se, että just pari viikkoa sitten, se soitti mulle, eikä tienny kuka siellä toisessa päässä oli. Se oli viiminen niitti. Mä sanoin itelleni et That's it. Goodbye. Ja niin mä olin sulkenu sen lehden, lopullisesti. Kunnes.. No, okei, uteliaisuus vei voiton, ja siks toiseks, se ihminen on ikuisesti mun heikko kohta. Yhtäkkiä, neljän vuoden erossaolon ja monen paskan jälkee, mä löydän itteni sairaalasta toisesta kaupungista sen sängyn viereltä. Ja ekan kerran mä tunsin edes hiukan et se kuuntelee. Mä kerroin ja puhuin. Kaiken sen minkä mä oon halunnu kaikki nää vuodet sanoa. Ja se kuunteli sanaakaan sanomatta.

Ihmeellisistä ihmeistä ihmein on tapahtunu. Se tajuaa mitä se on tehny, eikä se halua toimia niin enää. Mä halusin kuulla millanen se hetki oli, ku se päätti et se ottaa muhun yhteyttä. Se sano, et se mietti koska se on viimeks ollu onnellinen. Sen ex, jonka kanssa se asu vuos sitten, ku soitti, se ei halunnu vastata, eikä se halunnu mennä kotiin, koska se tiesi et se on siellä. Ja viimeks ku se on kokenu iloa nähdessään et joku soittaa, oli sillon ku mä soitin. Ja sillon ku se oli mun kanssa, se on viimeks ollu tosiaan onnellinen (vaikka mun tekis mieli argumentoida, pysyn ihan hiljaa).

No, sen kavereita tuli käymään. Ja sen sisko ja sen mies. Ja kaikille se kerto et tässä on hänen wife to be tai future wife. Jännintä täs on se, et ennen ku se kysy sitä, mä tiesin mitä se kysyy. Ja mä tiesin mun vastauksen ennen ku olin edes ehtiny ajatella kysymystä. Mä tietysti vastasin myöntävästi, mut en heti. Vasta parin päivän jälkeen, puhelimitse.

Niin, sitte on tää mun "poikaystävä", joka ilahtu kuullessaan et mua on kosittu: on kysyntää, hänen sanojensa mukaan. Oh my god! On kiva tietää et on kysyntää. Hei haloo. Eikä se suostunu uskomaan, et mä suostuin siihen ja että me ollaan nyt an Item. No, ihan sama. Mä tiesin deep down ettei meistä oo mihinkään. Mä tarviin sellasta joka ihastuu kaikesta mitä teen ja joka arvostaa mun monimutkaisuutta. Niin se sano, sen mielestä mun monimutkaisuus on fascinating.

Aikasemmin sanoin, et se ihminen on tuntunu piikiltä lihassa. Nyt se tuntuu joltain mitä ilman mä en oo kokonainen ja eheä. Mun toinen puoli. Joka tajuaa ja jonka kanssa synkkaa. Sen kanssa mulla ei oo sellasta oloa, et mitäköhän vikaa tässä on. Mä en ajattele sitä, vaikka mä oon tehny sitä aina. Nyt ei liene tarvetta. Siinä ihmisessä on syttyny jotain, mitä siellä ei aikasemmin ollu ja se on jotain todella merkittävää ja tarpeellista. Suurin eroavaisuus aikasempaan on se, et nyt mä olen valmis vastaanottamaan ja kokemaan tunteita, ja mä olen tietoisempi itsestäni. Aikasempi kerta oli tuhoon tuomittu. Ekan kerran suhteessa suhde tuntuu vapauttavalta, eikä vangitsevalta.

Nuku hyvin, rakkaani

Minä jouduin katsomaan kun mun rakas, uskollinen 15-vuotias lemmikkikissa sai epileptisen kohtauksen. Syksyllä siltä halvaantu takajalat. Meijän porukat, joiden luona P-M on asunu koko ajan, vaikka itse olen muuttanut pois sieltä, ei kissa ole muuttanut mukana, ei oo pystyneet päätöstä tekemään.

P-M söi hiukan ja oksensi pelkkää lientä. Sitten tuli vaahto-oksennus, ja sitten kuolan valuminen suupielistä. Ja koko ajan pidin hänet lähellä ja koitin puhua rauhoittavasti. Kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen, päästiin lääkäriin. Hommasin kyydin ja kannoin hänet sisälle. Päätös oli selvä: nuku hyvin, rakkaani. Pitelin hänen päätään kun hän nukahti. Itkin vasten mahaa, kun viimeinen hengenveto koitti. Päätös tuli niin yhtäkkiä, että itsekin hämmästyin. Mutta se oli oikea. P-M joutu kärsimään liian pitkään, ja mun oli ajateltava hänen parastaan, vaikka itse en olisi halunnut vielä luopua. Haluan ajatella, että hän on paremmassa paikassa, ja että hän olisi halunnut sitä itse, jos olisi kyennyt sellaiseen. Mistä sitä voi tietää miten paljon eläimellä on kipua? Kissakin on ilmeisesti vielä sen luontoinen, että koittaa peittää sitä mahdollisimman tehokkaasti.

Kuitenkin, rakkaani on nyt poissa. Näen sen kaiken koko ajan replayna silmieni edessä. Kuinka raastavaa oli katsoa vierestä, kun toinen vaipuu tiedottomuuteen ja lopulta ikuiseen uneen. Itkin koko loppuillan, nukuin jonkin aikaa, ja itkin taas aamuyöstä. Tämä päivä on ollut hieman helpompi. Kuitenkin, teki hyvää päästä pois ympäristöstä, jossa hänen läsnäolonsa on ollut vääjämätöntä viimeiset 15 vuotta. En unohda sinua, rakkaani, mutta yritän olla onnellinen siitä, ettei sinun tarvitse enää kärsiä. Hyvästi.

Hän lohdutti kun minulla oli tuskaa, hän seurasi minua, nukkui samalla tyynyllä, juoksi vastaan kun saavuin sisälle, itki lohduttomasti minun taas mentyä. Voiko kissa kiintyä ihmiseen niinkuin koira? Minun kissani näköjään pystyi.

Kyllä siinä niin käy, että kun jotain saa niin jostain joutuu luopumaan

No, joo toi oli ehkä vähän melodramaattista. Siis jihuu, mä pääsin yj4:sta läpi, mut johtamisesta en sitten päässytkään. No eipä silti, emmä sitä missään vaiheessa odottanutkaan. Rukoilen hartaasti et Timppa päästäis mut tietojärjestelmätieteestä läpi, koska se on niin tuskatentti. Mieluummin johtamista luen, siinä riittää pelkät kalvot mut tjy:ssä on oikeesti ollu pakko istua siellä kuuntelemassa, enkä mä oo ollu.

Nyt on loma, siis kokonainen viikko. Ja tuntuu et on kauheesti kaikkia rästijuttuja joita mä en sit kuitenkaan saa aikaseks tehdä. Nyttenkin yritän tehdä ranskan ainetta, mutta kolmekymmentä sanaa ennen vaadittua minimiä, mun aivot tyhjeni. Huoh.

Päivitykseks, kun en jaksa uutta postausta tehä niin Timppa päästi ku päästikin mut tjy2:sta läpi. Jihuu.

Tässä kaikkien tenttien tulokset:

Kustannuslaskenta: 2
Matikka: 1
Logistiikka: 3
Johtaminen: 0
Taloussosiologia: 3
Tietojärjestelmätiede: 2
Yritysjuridiikka: 1 (miten sellanen tyyppi, joka oli enemmän kuutamolla ku mä sai 2?!!!)