No, joo. Meillä on ollu kiire :D. Meidän kohdalla muutenkin asiat tapahtuu aina nopeesti ja koska ollaan tunneihmisiä, me eletään kaikki täysillä. Eli kaikki tai ei mitään. Mä oon koittanu oppia viime kerrasta. No, täytyy myöntää et paljon on muuttunu niiltä ajoilta. Mä olen superläheisriippuvaisena tietysti aina ollu riippuvainen muiden ihmisten mielialoista, enkä oo koskaan osannu olla omaa mieltä asioista, eli siis sitä mieltä jota oikeesti olen. Nyt mä osaan olla sitä jo enemmän.
Mut tän ihmisen kohdalla, mun läheisriippuvuus nostaa päätään, koska siihen se perustu viime kerralla, eikä kuulemma vanhaan suhteeseen voi mennä uusilla säännöillä. Mut mä kitken sitä tehokkaasti. Kyllä mä vieläki vähän heilahtelen, mut se on aika inhimillisissä rajoissa. Viimeks mun pää ei kestäny sitä, eli toisin sanoen tulin hulluks. No, vähemmästäki. Eihän mulla ollu mitään muuta mun elämässä ku se ihminen ja sen mielialat. Mä olen tänäpäivänäkin yhä edelleen erakko ja antisosiaalinen, joten ei mulla niitä kavereita/ystäviä oo vieläkään, mut mulla on opiskelu. Mä otan kirjan kätee ja rupeen pänttäämään, jos tuntuu että sekoo.
Kriiseistä sen verran, et eka meni multa ihan ohi. Mä en edes tienny että meillä oli kriisi. Se vaan sano että me selvittiin meijän ekasta kriisistä ja että se on ylpeä meistä. He. Mut toisessa mä olin jo mukana, vaikken enää muistakaan mitä se koski. Mut kolmas oli tänään. Ja mä ihan oikeesti luulin et nyt se on over, se on poissa forever gone. Mut ei se sit ollukaan. Niin, se se oli se meijän toka kriisi. Mä kirjotin mesessä et rakas, ikävä. Ja se luuli et mä jätän sen. Sairasta, mut sellasii me ollaan. Niinku mä laitoin sille viestissä että haluan olla sen kanssa in sickness and in health jne. ja ajattelin myöhemmin että mä oon health, richer ja better, ja se sitte on poorer, worse ja sickness. Hyvä tasapaino meillä. Mut nyt meijän suhteessa on ainakin yks aikuinen, joka ei oo niin kovin aikuinen, ainakaan mitä tulee parisuhdeasioihin.
Kaipa me tällä kertaa ollaan ihan tosissaan. Vaikka mulla välillä tulee, no aika harvoin, sellanen olo, et kohta tää taas romahtaa ja menee vituiks. Tai tavallaan mä luulen et mun alitajunta on alinomaa varautunu siihen. Ennen ku oppii luottamaan siihen et se meijän yhteinen perusta on tarpeeks vahva, että se kestää meijät molemmat. Mut siihen ei auta ku aika ja kokemukset.
Kaiken kaikkiaan mä olen koko ajan ollu tosi cool tän asian suhteen. Esimerkiks mua vieläki voi ihmetyttää se, kuinka vähän mä kiinnitän huomiota toisen vikoihin. Ne ei oo vikoja, ne on ominaisuuksia ja ne on enemmänkin rikkaus ku jotain mitä mun pitää kitkeä pois. Sillä lailla mä oon alitajuisesti ajatellu kaikista ennen, toi ja toi täytyy muuttaa, tota ei suvaita eikä hyväksytä. Kauheeta. Mä oon ihan hirvee, mut ihminen kaikesta huolimatta, vaikkakin aika fucked up tapaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti