Minä jouduin katsomaan kun mun rakas, uskollinen 15-vuotias lemmikkikissa sai epileptisen kohtauksen. Syksyllä siltä halvaantu takajalat. Meijän porukat, joiden luona P-M on asunu koko ajan, vaikka itse olen muuttanut pois sieltä, ei kissa ole muuttanut mukana, ei oo pystyneet päätöstä tekemään.
P-M söi hiukan ja oksensi pelkkää lientä. Sitten tuli vaahto-oksennus, ja sitten kuolan valuminen suupielistä. Ja koko ajan pidin hänet lähellä ja koitin puhua rauhoittavasti. Kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen, päästiin lääkäriin. Hommasin kyydin ja kannoin hänet sisälle. Päätös oli selvä: nuku hyvin, rakkaani. Pitelin hänen päätään kun hän nukahti. Itkin vasten mahaa, kun viimeinen hengenveto koitti. Päätös tuli niin yhtäkkiä, että itsekin hämmästyin. Mutta se oli oikea. P-M joutu kärsimään liian pitkään, ja mun oli ajateltava hänen parastaan, vaikka itse en olisi halunnut vielä luopua. Haluan ajatella, että hän on paremmassa paikassa, ja että hän olisi halunnut sitä itse, jos olisi kyennyt sellaiseen. Mistä sitä voi tietää miten paljon eläimellä on kipua? Kissakin on ilmeisesti vielä sen luontoinen, että koittaa peittää sitä mahdollisimman tehokkaasti.
Kuitenkin, rakkaani on nyt poissa. Näen sen kaiken koko ajan replayna silmieni edessä. Kuinka raastavaa oli katsoa vierestä, kun toinen vaipuu tiedottomuuteen ja lopulta ikuiseen uneen. Itkin koko loppuillan, nukuin jonkin aikaa, ja itkin taas aamuyöstä. Tämä päivä on ollut hieman helpompi. Kuitenkin, teki hyvää päästä pois ympäristöstä, jossa hänen läsnäolonsa on ollut vääjämätöntä viimeiset 15 vuotta. En unohda sinua, rakkaani, mutta yritän olla onnellinen siitä, ettei sinun tarvitse enää kärsiä. Hyvästi.
Hän lohdutti kun minulla oli tuskaa, hän seurasi minua, nukkui samalla tyynyllä, juoksi vastaan kun saavuin sisälle, itki lohduttomasti minun taas mentyä. Voiko kissa kiintyä ihmiseen niinkuin koira? Minun kissani näköjään pystyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti