Miten sen nyt sitte sanois: mua kosittiin. Yleensä mun miehet on ollu niin sairaita, ettei niitä oo kannattanu ottaa tosissaa. Tämänkään kohdalla mun ei pitäis ottaa sitä tosissaan, mut mikä sanoista tekee toden? No, teot. Mä olen ennenkin kuullu, neljä vuotta sitte erottiin, kaikenlaista suunnitelmaa, mut niistä on puuttunu todellisuus. Tällä kertaa se mitä mä kuulin kosinnan lisäks vahvisti sitä että tää tyyppi taitaa olla tosissaan.
No, meijän suhde oli sillon viimeks todella kipeä. Mä olin.. no, sanotaan ettei mua oikeestaa ollu. Mä en tienny millanen mä olin, mitä mieltä olin asioista enkä siis tienny kuka olin. Mä olen käyttäny kaiken ajan meijän erosta lähtien selvittääkseni sen, millanen mä oikeesti oon. Ja se on käytännössä tarkottanu sitä, että mä olen kasvattanu itte itteni aikuiseks. Normaalisti se olis pitäny saada lapsuudessa ja nuoruudessa, about 20:ssä vuodessa, mut mä tein sen neljässä.
Tää ihminen on ollu piikki mun lihassa. Joku ulkoinen asia, jota en saa revittyä irti. Se on kummitellu mun mielessä, tajusin sen tai en, koko ajan. Mä oon peilannu kaiken siihen ihmiseen ja sen käytökseen. Mä opin paljon, ja uskon et sen oli tarkotus olla mulle tosi kallis ja arvokas oppitunti. Viimeisen vuoden aikana se on ottanu sillon tällön yhteyttä, mut ne on kaikki kuollu savuun. Nyt se pisti siskonpojan laittamaan mulle viestiä, koska se ei ite kyenny. Se ei tienny kuoleeko se vai jääkö se henkiin, ja se halus et mä tiedän, ennen ku on liian myöhäistä, että se rakastaa mua. Se halus vaan et mä tiedän.
Paradoksaalisinta tässä on se, että just pari viikkoa sitten, se soitti mulle, eikä tienny kuka siellä toisessa päässä oli. Se oli viiminen niitti. Mä sanoin itelleni et That's it. Goodbye. Ja niin mä olin sulkenu sen lehden, lopullisesti. Kunnes.. No, okei, uteliaisuus vei voiton, ja siks toiseks, se ihminen on ikuisesti mun heikko kohta. Yhtäkkiä, neljän vuoden erossaolon ja monen paskan jälkee, mä löydän itteni sairaalasta toisesta kaupungista sen sängyn viereltä. Ja ekan kerran mä tunsin edes hiukan et se kuuntelee. Mä kerroin ja puhuin. Kaiken sen minkä mä oon halunnu kaikki nää vuodet sanoa. Ja se kuunteli sanaakaan sanomatta.
Ihmeellisistä ihmeistä ihmein on tapahtunu. Se tajuaa mitä se on tehny, eikä se halua toimia niin enää. Mä halusin kuulla millanen se hetki oli, ku se päätti et se ottaa muhun yhteyttä. Se sano, et se mietti koska se on viimeks ollu onnellinen. Sen ex, jonka kanssa se asu vuos sitten, ku soitti, se ei halunnu vastata, eikä se halunnu mennä kotiin, koska se tiesi et se on siellä. Ja viimeks ku se on kokenu iloa nähdessään et joku soittaa, oli sillon ku mä soitin. Ja sillon ku se oli mun kanssa, se on viimeks ollu tosiaan onnellinen (vaikka mun tekis mieli argumentoida, pysyn ihan hiljaa).
No, sen kavereita tuli käymään. Ja sen sisko ja sen mies. Ja kaikille se kerto et tässä on hänen wife to be tai future wife. Jännintä täs on se, et ennen ku se kysy sitä, mä tiesin mitä se kysyy. Ja mä tiesin mun vastauksen ennen ku olin edes ehtiny ajatella kysymystä. Mä tietysti vastasin myöntävästi, mut en heti. Vasta parin päivän jälkeen, puhelimitse.
Niin, sitte on tää mun "poikaystävä", joka ilahtu kuullessaan et mua on kosittu: on kysyntää, hänen sanojensa mukaan. Oh my god! On kiva tietää et on kysyntää. Hei haloo. Eikä se suostunu uskomaan, et mä suostuin siihen ja että me ollaan nyt an Item. No, ihan sama. Mä tiesin deep down ettei meistä oo mihinkään. Mä tarviin sellasta joka ihastuu kaikesta mitä teen ja joka arvostaa mun monimutkaisuutta. Niin se sano, sen mielestä mun monimutkaisuus on fascinating.
Aikasemmin sanoin, et se ihminen on tuntunu piikiltä lihassa. Nyt se tuntuu joltain mitä ilman mä en oo kokonainen ja eheä. Mun toinen puoli. Joka tajuaa ja jonka kanssa synkkaa. Sen kanssa mulla ei oo sellasta oloa, et mitäköhän vikaa tässä on. Mä en ajattele sitä, vaikka mä oon tehny sitä aina. Nyt ei liene tarvetta. Siinä ihmisessä on syttyny jotain, mitä siellä ei aikasemmin ollu ja se on jotain todella merkittävää ja tarpeellista. Suurin eroavaisuus aikasempaan on se, et nyt mä olen valmis vastaanottamaan ja kokemaan tunteita, ja mä olen tietoisempi itsestäni. Aikasempi kerta oli tuhoon tuomittu. Ekan kerran suhteessa suhde tuntuu vapauttavalta, eikä vangitsevalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti