Sain äsken kuulla et Brittany Murphy on poistunut keskuudestamme ja siirtynyt ajasta iäisyyteen jne.
http://latimesblogs.latimes.com/lanow/2009/12/actress-brittany-murphy-dead-at-32-.html
Mulle tulee aina jotenkin turvaton olo kun näitä tapahtuu. Nuoria ihmisiä ja ihan tostnoinvaa. Muistan ku vuos sitte mulla oli paha kuolemanpelko et meinasin tukahtuu siihen. Se oli niin hirveetä. Ei pystyny olee, ei edes hengittää koska kaikki muistuttaa siitä et kaikki on päättyvää. Se lopullisuus ja peruuttamattomuus. Eikä pelkästään se, vaan sitte oli erikseen vielä pelko siitä tavasta miten lähtee. Pelkäsin mennä nukkumaan, koska pelkäsin et en herääkään aamulla, tai toisin sanoen herään kuolleena.
Jälkeenpäin spekuloituna voisin ajatella että se oli oire jostain muista mielenterveydellisistä ongelmista tai ei nyt ehkä mielenterveydellisistä, mut kaikki se työttömyys ja tarkotuksettomuuden tunne, paniikkihäiriöt, kai se oli omiaan laukasemaan muitakin oireita. Siis tulee mulle vieläkin sellasia hetkiä joissa tajuaa oman kuolevaisuutensa, mut sit se menee ohi. Ei se enää haittaa elämää eikä vaikuta elämänlaatua vähentävästi. On tullu muuta ajateltavaa ja ennen kaikkea tarkotuksen tunne on palannu muhun. Mulla on jotain annettavaa ja mä oon tärkeä, mulla on joku tehtävä ja jollei muuta ni auttaa muita ihmisiä mahdollisuuksieni mukaan. Ja joskus se voi olla pelkkä toisen huomioimista, tai kysymys, katse, joskus jopa hiljaa oleminen voi olla toiselle tärkeetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti